Luin juuri entisen pastorin Rob Bellin kirjan How to Be Here. A Guide To Creating A Life Worth Living. (Miten olla täällä. Opas elämisen arvoiseen elämään).
En ollut päästä lukemisessani alkua pidemmälle. Epäilin koko kirjan olevan köykäistä self help -huttua, jossa luvataan, että kun vain ajattelee myönteisesti, niin kyllä se siitä.
Aloin lukea kirjaa sen keskeltä (niin kuin usein teen, kun alku ei innosta). Jossain vaiheessa lukemisesta tuli hankalaa, sillä en nähnyt mitään. Silmälasini menivät huuruun.
Huomasin itkeväni.
Bell kirjoittaa yksinkertaisia lauseita. Jokainen lause on kuin halaus. Kirja on täynnä lempeitä mutta teräviä oivalluksia. Aion jakaa niitä jatkossa. Nyt kerron, mitä hän ajattelee elämän tarkoituksesta.
Kuten niin moni self help-kirjailija nykyään, hän kannustaa tekemään sitä, mitä sydän halajaa. Tiedän, hohhoijaa. Onneksi en kuitenkaan jättänyt kirjaa siihen.
Bell kirjoittaa japanilaisesta käsitteestä Ikigai. Se tarkoittaa elämän tarkoitusta ja kutsumusta. Esimerkiksi Okinawalla ihmiset elävät pitkään ja terveinä, koska he noudattavat Ikigaitaan. Siitä ei jäädä eläkkeelle.
Joskus Ikigain noudattaminen edellyttää irtiottoa ja tyhjään hyppäämistä. Jotkut, kuten minut, työnnetään jyrkänteeltä. Siinä tilanteessa ei oikein voi muuta kuin joko keksiä äkkiä oma Ikigainsa tai pudota.
Mutta useimmat pohtivat mukavuusvyöhykkeellään ollessaan, mikä heidän Ikigainsa on.
Bell vastaa heille tositarinalla bussikuskista, joka aina vuoronsa viimeiselle pysäkille saavuttuaan kuulutti, että arvoisat matkustajat voivat bussista poistuessaan jättää hänelle kaikki murheensa. Hän heittää ne sitten alas Brooklynin sillalta kotiin mennessään.
Hienompaa Ikigaita on vaikea kuvitella.
Ihmisillä on kiusaus vähätellä omaa työtään, Bell sanoo. Olen vain bussikuski. Olen vain marketin kassa. Mutta kukaan ei ole vain mitään. Jokaisessa työssä on Ikigain mahdollisuus. Jokainen työ antaa mahdollisuuden olla jollekin ihmiselle – tai hyvin monelle – hyvin merkittävä.
Vain-sanalla halutaan viestiä, että pelkäämme elämän menevän ohi, kun emme tee jotain maailmoja mullistavaa. Mutta maailman mullistaminen on mahdollista jokaiselle.
Eräs koiranulkoiluttaja esimerkiksi mullisti juuri maailmani kehumalla Luca-koiraani. Elämä rescue-koiran kanssa on täynnä haasteita. Koen jatkuvaa riittämättömyyttä, koska en saa piskiäni kuriin. Tuon naisen ystävällinen sana auttoi minua jaksamaan. Havaitsin, että sen enempää mullistusta minä en oikeastaan kaipaakaan.
Ajatelkaa, mitä maailmassa tapahtuisi, jos kaikki ”vain tavalliset” ihmiset alkaisivat toimia kuten yllämainittu bussikuski ja koiranulkoiluttaja? Muutos olisi paljon suurempi, kuin menestyskirjailijoiden, kuten Bellin, aikaansaama.
Mikä voisi olla sinun Ikigaisi?
