Tehdään ajatusleikki:
Mennään pullakauppaan. Vitriinissä on donitseja ja muffinsseja.
Minun valintani on helppo: donitseja. En tykkää muffinsseista.
Otan donitsit ja lähden kaupasta. Maski naamalla tietysti.
En siis jää vitriinin eteen raivoamaan, että kaupassa myydään inhoamiani muffinseja.
Minähän sain, mitä halusin: donitseja!
Tämä kuulostaa järkevältä toiminnalta.
Miksi me sitten emme yleensä toimi näin?
Sosiaalinen media ja lehtien keskusteluosastot ovat täynnä “mä en sitten yhtään tykkää” -tyyppisiä kommentteja. Erityisesti tämä aktiivinen ei-tykkääminen kohdistuu sellaisiin julkisuuden ihmisiin, jotka eivät millään lailla vaikuta meidän elämäämme.
Ei tykätä esimerkiksi Saara Aallosta tai jostain tosi-tv -tähdestä, jonka nimen tuntee vain, jos seuraa hänen Instagram-tiliään.
Enää pitäisi tietää, miksi kukaan seuraisi sellaista henkilöä, jota ei voi sietää.
Miksi kukaan söisi muffinsseja kun donitsejakin on tarjolla?
Maailma on yksi iso pullakauppa. Siellä on kahvileipää joka lähtöön ja laidasta laitaan. Kenenkään ei tarvitse syödä sellaista pullaa, mistä ei tykkää. Aina voi valita toisenlaista.
Kyllä minäkin välillä syyllistyn muffinssien syömiseen. Siitä tulee aina huono olo. Yritän silloin palauttaa mieleeni, että kukaan ei pakota minua niitä syömään.
Minun donitsejani ovat esimerkiksi Elizabeth Gilbert, Dalai Lama, Rob Bell, Esther Hicks ja Alain de Botton. He ovat innostavia ja lohdullisia ja inspiroivia ja kannustavia.
En halua käyttää minuuttiakaan aikaa muffinsseihin, edes niiden inhoamiseen.
Mutta juuri nyt syön donitseja.