Miten tutkia näkymätöntä?
Näin aloittaa tänä vuonna fysiikan Nobelin saanut tähtitieteilijä Andrea Ghez palkintopuheensa.
Hän on neljäs fysiikan Nobel-palkinnon saanut nainen.
Aurinkokuntamme tähtien kiertoratoja mitatessaan, Ghez päätyi siihen oletukseen, että linnunratamme keskustassa on supermassiivinen musta aukko.
Sen massa on neljä miljoonaa kertaa suurempi kuin Auringon massa. Se on halkaisijaltaan yli 24 miljoonaa kilometriä.
Kun Ghez aloitti tutkimuksensa, sen piti kestää vain kolme vuotta. Se kesti 25.
Ghez ei missään vaiheessa luovuttanut. Kun tutkimus jumitti, Ghezillä oli ratkaisu:
Hankitaan tehokkaampi teleskooppi.
Nerous on vain tavallista suurempaa kärsivällisyyttä, kuten Benjamin Franklin sanoi.
Vaikka en ymmärtänyt Ghezin luennosta juuri mitään, se virkisti minua kuin tuuli ankaralla helteellä. Kärsin nimittäin vakavasta koronakeskustelu-uupumuksesta.
Minulle itsellenikin tuntemattomasta syystä olen ottanut asiakseni osallistua koronarokotteista käytäviin keskusteluihin.
Kirjoitin tämän blogikirjoituksen aiheesta. Se saattaa loukata joitain mutta tarkoitukseni ei ollut kyseenalaistaa rokotekriittisyyttä vaan asiasta käytävän keskustelun tasoa.
Se olkoon viimeinen kommenttini koronatilanteeseen.
Tästä lähtien, aina koronakriisin iskiessä, kohotan katseeni taivaalle. Mietin kvasaareita ja blasaareita. Linnunratoja ja aurinkokuntia ja niiden lukemattomia tähtiä ja planeettoja.
Englanninkielen ihana sana stargazer tarkoittaa suomeksi sekä tähtitieteilijää että tähtiin katsojaa.
Minulla ei ole tähtitieteilijä Andrea Ghezin tietoa ja ymmärrystä. Mutta tähtiin katsoja voin olla silti.
Korona on loppujen lopuksi täysin mitätön asia galaktisesta näkökulmasta katsottuna, vai mitä?