Juttelin joitakin vuosia sitten intialaista syntyperää olevan ystäväni kanssa avioliitosta. Hän oli juuri eronnut, kuten minäkin.
Ja kuten minäkin, hän oli aikanaan astunut avioon pysyäkseen siinä hamaan kuoleman erotukseen. Hän on asunut koko elämänsä länsimaissa eikä hänen avioliittonsa ollut järjestetty. Silti hän suhtautui avioliittoon intialaisittain.
Intiassa pariskunta ei mene naimisiin vaan yhteisö, hän sanoi. Avioliitto on pysyvä instituutio.
Minä tunnen itseni tässä suhteessa intialaiseksi. Menin aikanaan pysyvästi naimisiin. En koskaan ajatellut eroavani. Olin liittoomme täysin sitoutunut.
Tämä ei tarkoita, että liittomme olisi ollut ongelmaton. En myöskään lakannut sen aikana ihastumasta muihin. Kerran olin korviani myöten rakastunutkin. Mutta mikään hullaantumiseni ei koskaan horjuttanut uskoani avioliittooni.
Mietin, että eksäni tavattuani putosin paitsi rakkauteen, myös kotiin, englanninkielistä ilmaisua fall in love soveltaakseni.
Avioliitto oli kotini ja sen hajottua olen ollut koditon.
Intiassa avioeroprosentti on 1. Suurin osa liitoista on edelleen järjestettyjä mutta rakkausavioliittojakin on. Niiden avioeroprosentti on korkeampi kuin järjestettyjen.
En väitä, että Intian tilanne olisi ongelmaton. Vähäistä avioeroprosenttia selittää sekin, ettei avioero ole Intiassa sosiaalisesti hyväksytty. Monet varmasti kituvat onnettomissa liitoissa.
Järjestetyt avioliitot saattavat silti yleisesti ottaen olla toimivampia kuin ns. rakkausavioliitot. Näin ainakin väittää Harvardin yliopistosta valmistunut psykologian tohtori Robert Epstein. Hän arvelee, että rakkauden etsimisen sijaan kannattaisi opetella rakastamaan. Se voisi johtaa onnellisempaan elämään.
Järjestetyt avioliitot ovat yleensä harkittuja. Intiassakaan ei kai enää pakoteta ketään naimisiin, jos kumppaniehdokas ei lainkaan miellytä. Perheet etsivät sopivaa kandidaattia huolellisesti ja pyrkivät varmistamaan, että liitto rakentuu kestävälle pohjalle.
Entä rakkausavioliitto, tämä ihmissuhteiden vaahtokarkki?
Rakkaus, joka päättyy, ei ole koskaan alkanutkaan, sanotaan. Ja silti tunnen monia, jotka vannovat kerran rakastaneensa sydämensä pohjasta sitä samaa ihmistä, jota nyt eivät voi edes sietää.
Mitä rakkaudelle avioliitossa sitten oikein tapahtuu?
Tohtori Epstein esittää mielestäni aivan päteviä kysymyksiä. Ehkä koko ajatus rakastumiselle pohjautuvasta liitosta on kestämätön.
Rakastumisen tunne kestää tutkimusten mukaan enintään 18 kuukautta. Sitten alkaa arki, jossa ei ehkä niinkään testata tunteiden syvyyttä kuin sitoutumisen lujuutta.
Tässä mielestäni on asian ydin: sitoutumisessa.
Rakastumisen varaan rakennettu liitto on vaarassa romahtaa siksi, että rakastuminen ei yksin takaa muuta kuin 18 kuukautta rakkauden huumaa.
Järjestetty järkiavioliitto sen sijaan tarjoaa perustan kodille ja perheelle. Se on ja pysyy vaikka tunteet vaihtelevat.
Viime viikolla kirjoitin polyamoriasta. Se ymmärretään usein väärin. Kyse ei ole moniavioisuudesta, vaan siitä, että ollaan vapaita rakastamaan muitakin kuin kumppania.
Uskon, että ihmisellä on hyvä olla pysyvä koti. Minä ainakin kaipaan sitä. Valitettavasti minulle taisi käydä niin, että kun papin edessä lupasin tahtoa rakastaa aviomiestäni kuolemaan asti, tahdoin sitä tosissani.
Ja tässä sitä nyt ollaan, kodittomana, näköjään elämäni loppuun asti.
Uskon silti yhä rakkauteen ja kotiin ja elämänkestäviin liittoihin ja kaikkeen kauniiseen ja hyvään ja oikealta tuntuvaan.
Ja toivotan teille kaikille kaikkea sitä.