Nyt ja kuolemamme hetkellä

Olen tässä viime aikoina vihjaillut alkaneeni käydä kirkossa.

En oikeastaan tiedä, miksi olen alkanut. Kaikki alkoi kesällä kun uskontotiedettä Lontoossa opiskeleva poikani halusi eräänä sunnuntaina mennä tuomiokirkkoon.

No me menimme.

Siellä istuessani mietin, että onhan tämä nyt ihmeellistä: joka puolella maailmaa järjestetään säännöllisesti ilmaisia tilaisuuksia kauniissa rakennuksissa, joihin kuka vain voi osallistua.

Mutta niihin osallistuvat vain harvat.

Enhän minäkään ole käynyt kirkossa vuosikymmeniin.

Ja joka kerta kun käyn, mietin, miksi ihmeessä en käy useammin. Kirkonmenojen jälkeen oloni on aina kevyempi.

Aikanani ajattelin, että sunnuntaiaamut sentään pitää saada rauhoittaa. Pitää saada nukkua pitkään ja syödä kiireettä aamiainen.

Pieni todellisuustarkastus: koiranomistajana herään arjet pyhät samaan aikaan eli noin kuudelta. Koiralenkin jälkeen syön aamiaisen, joka on pyhät arjet sama: kahvia ja leipää. Sen syömiseen menee noin 15 minuuttia. Selailen nopeasti eri medioiden nettisivuilta mitä maailmassa tapahtuu. Siihen menee aikaa noin 15 minuuttia. Tässä vaiheessa kello on enintään kahdeksan – vaikka koira olisi antanut minun nukkua seitsemään, kuten joskus tapahtuu.

Jos en mene kirkkoon, vietän pyhäaamut tehden…niin mitä? Surffaan netissä (aivan liikaa!). Luen ahdistavia uutisia (turhaa!). Alan murehtia maailmanmenoa (edelleen turhaa!). Alan miettiä tekemättömiä töitä. Mielessä alkaa pyöriä pitäisi -lista. Pitäisi tehdä sitä ja tätä ja vähän tuotakin.

Huomaamatta päivä on puolessa, olo tokkurainen, väsynyt ja stressaantunut.

Jos taas menen reippaasti kirkkoon, marssin sieltä ulos virkeänä. Koen osallistuneeni yhteisölliseen tapahtumaan. Kuten Janne Saarikivi, liikutun aina lausuessani muun kirkkokansan kanssa yhdessä uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen. Virsistä puhumattakaan. En ole vielä kertaakaan onnistunut laulamaan niitä itkemättä.

Liikutukseni on merkillistä, koska esimerkiksi uskontunnustusta lausuessani tiedän valehtelevani. En usko Jeesuksen istuvan Isän oikealla puolella enkä ole koskaan ymmärtänyt tunnustuksen loppuosaa, jossa uskotaan esimerkiksi ”pyhän yhteisen seurakunnan” eikä ”pyhään yhteiseen seurakuntaan”? Mehän uskomme johonkin emmekä jonkin?

Ymmärrän, että tällaiset asiat saattavat vaivata, erityisesti, jos suhtautuu asiaan vakavasti.

Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että rukoukset ja tunnustukset toimivat parhaiten mantroina. Niitä toistellaan yhdessä koska niiden toisteleminen tuntuu hyvältä ja ohjaa ajatukset pyhään.

Kirkossakäymisestä on nyt tullut uusi rutiinini. En enää mieti asiaa – menen vaan. Olen havainnut elämän paljon helpommaksi, kun päätöksen tehtyään pysyy siinä eikä ala etsiä syitä olla pysymättä.

Saattaa tosin olla, että käyn joskus myös katolisessa kirkossa, jonka messuun minulla on lukkarinrakkaus. Nuorena luostarissa ollessani kävin messussa kolmesti päivässä. Sitäpaitsi kun litanioita lausuu latinaksi, ei niitä ota niin kirjaimellisesti. Katolisessa messussa on paljon koskettavia rituaaleja, kuten se, että siellä toivotetaan vieressä istuville rauhaa, heitä kätellen ja heille hymyillen. Se on ihanaa!

Ja sitten siellä on tietysti läsnä myös Äiti.

Lempirukoukseni onkin Ave Maria. Se on minusta kaunis ja lohdullinen. Minusta on mukava pyytää maailmanhistorian tunnetuimmalta äidiltä apua hädän hetkellä.

Jumala saattaa joskus tuntua kaukaiselta mutta Äiti on aina lähellä.

ARKISTO: