OK?

Pam Grout on kirjailija ja bloggaaja. Hän saarnaa väsymättä sekä vetovoiman lain ja että ihmeiden oppikurssin ilosanomaa. Hänen kirjoituksensa kuplivat iloa, uskoa ja loputonta kiitollisuutta maailmankaikkeuden suorastaan tuhlailevaa anteliaisuutta kohtaan.

Olen maailman onnekkain ihminen, hän julistaa.

Pam Grout tuli yllättäen äidiksi, 37-vuotiaana sinkkuna. Hän on säännöllisesti jakanut blogeissaan ja kirjoissaan loputonta iloaan ja ylpeyttään tyttärestään Tasmaniasta,

Syyskuun 24. päivä hän julkaisi kirjoituksen otsikolla: ”Minun on nipistettävä itseäni koska olen niin tolkuttoman onnekas”.

Kuukautta myöhemmin Pam julkaisi kirjoituksen, joka minun oli luettava moneen kertaan, ennen kuin ymmärsin, mitä oli tapahtunut.

Kun lopulta ymmärsin, lakkasin hetkeksi hengittämästä.

Pamin ainoa tytär, hänen elämänsä valo, oli kuollut äkillisesti aivoverenvuotoon. 25-vuotiaana.

Tuntui kuin maailmasta olisi hetkeksi sammunut valot.

Reagoin uutiseen voimakkaasti siksi, että Pam oli aina pimeimmilläkin hetkillä valanut minuun toivoa ja uskoa maailmankaikkeuden hyvyyteen. Hän oli saanut minut uskomaan suojelukseen.

Ja nyt oli Pamille tapahtunut pahin mahdollinen.

Uutisen kuultuani halusin ryömiä peiton alle ja jäädä sinne. Maailma on hirveä paikka ja täällä tapahtuu kamalia asioita, ajattelin. Maailmankaikkeus ei olekaan hyvä. Jumala on sadisti.

Tasmanian kuoleman jälkeen Pam on kirjoittanut harvakseltaan mutta asennettaan hän ei ole muuttanut. Miten voisin olla muuta kuin loputtoman kiitollinen, että sain elää tämän ihmeen kanssa 25 vuotta, hän kirjoittaa.

Mutta hän on ollut kirjoituksissaan myös hyvin rehellinen. Eihän tämä helppoa ole, hän myöntää. Nyt minun pitää opetella kommunikoimaan Tasmanian kanssa vähän eri tavalla.

Kuolemaan Pam ei nimittäin usko. Vetovoimanlaki-ihmiset kutsuvat kuolemista ”siirtymiseksi”.

Vaikuttaa siltä, että vaikka Pam tuntee surua tyttärensä äkillisestä siirtymisestä, hänen uskonsa Maailmankaikkeuden hyvyyteen ei ole horjunut.

Tämän päivän blogissaan Pam kertoo, miten hän jaksaa:

  1. Hän ajattelee, että kaikki on aina OK. Siis aivan kaikki – myös lohduttomat ajatukset ja totaalinen romahtaminen.
  2. Hän keskittyy kiitollisuuteen. Jos tuntee surua siitä mitä on menettänyt, on se mitä on menettänyt selvästikin kiitollisuuden arvoinen.
  3. Hän valitsee ajatusten seisovasta pöydästä vain hyvältä maistuvat ajatukset ja jättää huonot tarjoiluvadeille.

Erityisesti ensimmäinen näistä on todella viisas neuvo. Se on tulevan Vastustamaton -kirjani syvää ydintä.

Kaikki on aina OK.

Kaikki on aina OK, vaikka kaikki olisi sietämätöntä, epäoikeudenmukaista ja tuskallista.

Miten niin kaikki on aina OK, kuulen jonkun siellä kyselevän. On asioita, jotka eivät mitenkään ole OK. Kuten esimerkiksi Epidermolysis bullosa, hirveä sairaus, jonka seurauksena iho on yhtä avohaavaa. Siitä kärsivät elävät tuskallisen ja lyhyen elämän.

Olen samaa mieltä. Epidermolysis bullosa sinänsä ei ole OK. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan mitään sellaista. Mutta jos on syntynyt sairauteen johtava geenivirhe systeemissään, on tasan kaksi vaihtoehtoa: elää elämänsä kohtaloaan kiroten tai sanoa kaikelle OK, mukaanlukien ne hetket, kun kiroaa kohtaloaan.

Edellinen vaihtoehto lisää kärsimystä. Jälkimmäinen vähentää sitä.

Tämä on yksinkertainen tosiasia maailmassa, jossa on hyvin vähän yksinkertaisia tosiasioita.

Lempisanontani on nykyisin tämä:

Jumala ei suojele meitä miltään mutta kulkee kanssamme kaiken läpi.

Tiedän, että siinä on paradoksi mutta en välitä.

Sekin paradoksi on OK.

Kaikki on OK.

Oli se aivan mitä tahansa.