Kaikki, jotka tuntevat minut, tietävät, että olen koukussa Elizabeth Gilbertiin.
Elizabeth on menestyskirjailija. Haluaisin kadehtia hänen menestystään mutta en voi koska hän on yksi viisaimmista ihmisistä, jotka tiedän. Kaikki, mitä Elizabeth sanoo, on fiksua. Kadehtisin sitäkin, ellei hänen viisautensa olisi niin monta kertaa nostanut minut syövereistä.
Erinäisten elämänkäänteiden seurauksena Elizabeth päätyi suhteeseen parhaan ystävänsä Rayyan kanssa.
Rayya sairasti syöpää ja kuoli reilu vuosi sitten. Hieman sen jälkeen Elizabeth julkaisi Facebook-sivullaan allaolevan tekstin. Käänsin sen suomeksi. Se tulee uuteen kirjaani Vastustamaton mutta jaan sen nyt teille.
Koska se on varmaan paras teksti, joka ikinä on menetyksestä ja vastustamisesta ja elämästä yleensä kirjoitettu.
Elizabeth, ole hyvä:
”Tämä olen oppinut Surusta.
Olen oppinut, että Suru on energiaa, se on voima, jota ei voi hallita eikä ennakoida. Se tulee ja menee oman aikataulunsa mukaan. Suru ei tottele suunnitelmiamme eikä toiveitamme. Suru tekee meille mitä ikinä se haluaa, milloin ikinä se haluaa. Tässä suhteessa Surulla on paljon yhteistä Rakkauden kanssa.
Ainoa keino, jolla pystyn “käsittelemään” Surua on se, millä ”käsittelen” Rakkautta. En lainkaan ”käsittele” sitä. Kumarran sen mahdin edessä syvään, täysin nöyränä.
Kun Suru tulee vierailulle, on kuin hyökyaalto tulisi kylään. Minua varoitetaan juuri ja juuri ajoissa, jotta ehdin sanoa: ”Voi hyvä Luoja, JUURI NYT se tapahtuu”. Sitten putoan polvilleni ja annan sen keinuttaa minua. Se on kokovartalokokemus. Jos sitä yrittää vastustaa, se pahoinpitelee. On vain kumarruttava – ja se onkin kaikki, mitä siinä voi tehdä – ja annettava tämän jutun vyöryä sydämen ja kehon ja mielen läpi, sen koko rajuudessa.
Miten Surun hyökyaallosta selviää hengissä?
Olemalla siihen valmis, ilman vastustamista. Olemalla valmis tuntemaan kaiken. Olemalla valmis hyväksymään sen, mitä ei voi hyväksyä.
Surukeskustelu on rukoilun ja vastauksen vuorottelua.
Suru sanoo: ”Et koskaan tule rakastamaan ketään niin kuin rakastit Rayyaa”.
Ja minä vastaan: ”Olen valmis hyväksymään sen .”
Suru sanoo: Hän on poissa eikä tule enää koskaan takaisin.
Minä sanon: Olen valmis hyväksymään sen.
Suru sanoo: ”Hän ei koskaan enää kävele ovesta sisään.”
Minä sanon: ”Olen valmis”
Suru sanoo: “Hän ei enää koskaan valaise sinua viisaudellaan.”
Minä sanon: Olen valmis.
Suru sanoo: ”Et enää koskaan kuule hänen nauravan”
Minä sanon: Olen valmis
Suru sanoo: ”Et enää koskaan tunne hänen ihonsa tuoksua”
Ja minä vittu putoan lattialle polvilleni ja – kyynelten virran läpi – sanon OLEN VALMIS.
Alan ymmärtää, ettei Suru ole sama asia kuin Masennus. Masennus ei ole valmis. Suru on LIIKETTÄ – katastrofaalista ja jylhää – jonka me SALLIMME keinuttaa ja pyörittää meitä. Masennus on tunteiden kieltämistä. Masennus on sitä, että kieltäytyy liikkumasta tai tulemaan liikutetuksi. Masennus on vastustamista ja vastustaminen on turhaa.
Rayyan kuoleman äärellä en ole masentunut. Olen HAJALLA mutta en ole masentunut – mutta näin on vain siksi, että olen valmis hajoamaan.
Jatkan elämääni koska olen VALMIS: Olen valmis hyväksymään elämän Jumalan ehdoilla, ei minun.
Rakkauden ehdolla, ei minun
Surun ehdoilla, ei minun.
Olen valmis antautumaan sille tosiasialle, etten koskaan tule ymmärtämään tästä mitään. Olen jopa valmis hyväksymään, etten koskaan täysin toivu Rayyan menetyksestä.
Suru sanoo: ”Et ehkä koskaan toivu tästä”
Minä sanon: Olen valmis
Tämä on elävien tehtävä – olla valmis kumartamaan kaiken sen edessä, joka on meitä isompaa. Ja melkein kaikki tässä maailmassa on meitä isompaa. Olkoon valmiutemme ainoa iso asia meissä.”
Vuosi tämän kirjoituksen jälkeen Elizabeth löysi uuden rakkauden. Se tapahtui, koska hän oli valmis.