Muutama vuosi sitten vietin juhannuksen Ahvenanmaalla, Lappoon saaressa, auringonpaisteessa ja hauskassa seurassa. Minulla oli todella mukavaa. Kolme päivää meni kuin siivillä vaikka sitkeä yskä hieman haittasi yöunia. Tunsin oloni rentoutuneeksi.
Se saattoi hyvinkin olla hauskin juhannus ikinä.
Paluumatka sujui hyvin, kunnes matkanteko alkoi jotenkin puuduttaa. Väsytti. Yskitti. Aurinko jäi Ahvenanmaan saaristoon. Turun moottoritien yllä roikkuivat harmaat pilvet.
Sitten havaitsin purentakiskojeni jääneen majapaikkaamme.
Kello oli yksitoista illalla. Pysähdyimme huoltoasemalle. Se oli näitä sekavia valintamyymälä/kahvila/lahjatavaraputiikki/bensa-asema –ryhmittymiä, joihin houkutellaan Eiffel-tornin korkuisin mainospylväin ja joissa vaeltaessaan ei tiedä, ollaanko Utsjoella vai Utössä.
Pengoin kassejani kasvavan epätoivon vallassa. Pian se olikin ainoa tunne, minkä mieleni rekisteröi. Koko matka alkoi tuntua virheeltä. Olin käyttänyt siihen niin paljon rahaakin. Ja nyt tämä! Pitäisi hankkia uudet purentakiskot. Ne olisivat varmasti kalliit. Eikä niitä saisi heti. Ehtisin purra poskihampaani halki. Saisin hirveät niskasäryt. Kesä menisi pilalle.
Tai no, sehän oli jo mennyt.
Äkkiä kaikki ympärilläni näytti lohduttomalta. Matkaseurueeni jutut alkoivat ärsyttää ja pian kaikki muukin. Eikö Suomessa ihan oikeasti enää saa muuta kuin Dallas-pullaa? Montako tuntia tässä vielä pitäisi ajaa? Miten jaksaisin tehdä seuraavana päivänä töitä, kun unet jäisivät taas olemattomiksi?
Siinä sitä taas oltiin, vastaamattomiksi tarkoitettujen kysymysten suossa.
Olemattomien yöunieni jälkeen pohdin tässä nyt sitä, mitä merkitystä on millään elämyksellä, jos se menee pilalle jonkin myöhemmin tapahtuvan vastoinkäymisen takia?
Elämyksistä tulee muistoja ja niitä on tietysti mukava vaalia. Mutta muistothan ovat oikeastaan pelkkää harhaa. Emme ensinnäkään koskaan muista asioita juuri niin kuin ne tapahtuivat. Oma mielentilamme vaikuttaa suuresti siihen, miten asiat koemme silloin kun ne tapahtuvat. Mutta se vaikuttaa myös siihen, miten me ne muistamme jälkikäteen.
Hammaskiskoepisodini muistuttaa, ettei meillä koskaan ole muuta kuin tämä ainoa meneillään oleva hetki. Juuri tästä hetkestä olisi siis otettava kaikki irti. Jos haluamme elää onnellisen elämän, meidän on iloittava paitsi niistä hetkistä, jolloin joimme kuohuviiniä auringonpaisteessa Ahvenanmerelle antavalla terassilla, myös niistä, jolloin turhaan etsimme autossa hammaskiskoja.
Onnellinen elämä muodostuu hetkistä.
Takaiskujen kohdatessa meidän pitäisi purkaa turhautumisesta aiheutuva negatiivinen energialataus heti, esimerkiksi huutamalla muutama sekunti suoraa huutoa (vaikkapa kutsuen avuksi Perkele-jumalaa) ja potkimalla auton renkaita. Kun turhautuminen sitten on poistunut systeemistämme, voimmekin jatkaa elämän vastaanottamista sillä ainoalla tavalla, joka kokemukseni mukaan johtaa mihinkään hyvään: uteliaisuudella.
Takaisku on isku, joka tulee takaa eikä siihen voi varautua. Tästä tulee mieleeni eräs afrikkalainen sanonta: Tulevaisuus on selän takana mutta menneisyys on edessä. Tulevaisuus lyö meitä selkään aina silloin tällöin, koska me emme näe sitä väistellä. Siksi sitä ei pitäisi murehtiakaan. Iskut olisi parasta ottaa mukisematta vastaan ja vaihtaa niiden mukaan kurssia. Ehkä ne eivät olekaan iskuja vaan ystävällisiä tönäisyjä?
Hei sinä siellä! Olet menossa väärään suuntaan!
Tästä kokemastani takaiskusta seurasi kuin seurasikin uusi matka Ahvenanmaalle, paitsi etsimään hammaskiskoja, myös juomaan auringonpaisteessa kuohuviiniä. Ja ne kiskotkin löytyivät ja ovat minulla yhä, tosin hieman koiran puremina mutta kuitenkin.
Mielenkiintoisia takaiskuja kaikille!