Jaoin muutama päivä sitten Facebookissa nyt jo someraivon (!) aiheuttaneen Paola Suhosen kommentin, että influensserikulttuuri on ”mutu-tuntumalla huutelua ja itsensä influensseriksi julistamista”, ilman mitään asiantuntemusta.
Syy postaukseeni oli se, että juuri sillä hetkellä olin Paolan kanssa samaa ”mieltä”.
Mutta kun aloin raapia tuntemuksieni niljakasta pintaa, aloin päästä yhteyteen todellisen ongelmani kanssa.
Olen katkera. Ja väsynyt. Ja kateellinen. Ja turhautunut.
Eikä näiden alhaisten tunteideni hämärä kohde ole niinkään influensserit, sosiaalinen media (joka on kyllä minulle vaikea ympäristö) ja siellä 24/7 käynnissä oleva minä-pöhinä, vaan ylipäänsä huomiotalous.
Mammablogeista minäpöhinään
Minun on todella vaikeaa hyväksyä sitä, että kun ihmiskuntamme on taas jälleen kerran kuilun partaalla, huomiotaloutemme ruokkima primitiivinen halumme näkyä, kuulua, tulla ihailluksi, seuratuksi jne vie, no, suurimman huomiomme.
Syy tähän eivät tietenkään ole vaikuttajat. He ovat löytäneet huomiotaloudessa markkinaraon. Somevaikuttaminen saattaa olla etenkin nuorille naisille hyvä mahdollisuus saada ansaintaa.
Täytyy muistaa, että koko vaikuttajamarkkinoinnin aloittivat mammabloggarit.
Ammatti-influenssereista 84 prosenttia naisia.
Kaikista yrittäjistä heitä on vain 30%. Ja toistetaan nyt vielä sekin, että naisten perustamat yritykset saavat maailman kaikesta yritysrahoituksesta vain 1%.
En halua loukata ketään, joka työllistää itsensä ja ehkäpä muutaman muunkin huomiotalouden mahdollisuuksia hyväksikäyttäen kun muut mahdollisuudet ovat vähissä.
Joten pyydän anteeksi.
Pitkät hyvästit
Teen itse pitkää ja kivuliasta poistumaa Facebookista ja yritän kehittää keinon käydä jossain muualla rakentavaa keskustelua siitä, mikä meidät pelastaisi.
Voi olla että en onnistu.
Voi olla, että somepöhinässä huutaminen on ainoa keino jakaa ratkaisujaan ja ideoitaan ja oivalluksiaan.
Tänä viikonloppuna luen kuitenkin uudestaan Jenny Odellin kirjan ”How To Do Nothing. Resisting The Attention Economy” ja Cal Newportin ”Deep Work. Rules for Focused Success in a Distracted World”.
Riippumatta siitä, miten vaikuttajamarkkinointiin suhtautuu, kehoittaisin kaikkia kuitenkin miettimään Odellin kirjan pointtia:
Sosiaalinen media on ennenkaikkea bisnes, jonka tavoite on tehdä meistä kaikista sen kuuliaisia asiakkaita ja pitää katseemme lujasti mobiililaitteissamme – ja saada jakamaton huomiomme, koska kuten influensserit erityisesti tietävät:
Huomio on rahaa 
Influensserin raskas osa
Vaikuttajat saattavat menestyä ja tienata valtavasti rahaa, mutta menestyksellä on myös hintansa.
On raskasta olla jatkuvasti huomion kohteena ja on varmasti kuluttavaa jatkuvasti kilpailla huomiosta.
Täytyy myöskin olla hyvin raskasta jatkuvasti yrittää välittää sellaista kuvaa omasta elämästään, jolla saa huomiota.
Masennus ja ahdistuneisuus ovat vaikuttajien ammattitauteja, kuten tässä The Guardianin artikkelissa todetaan.
Ja masennusta on myös vastaanottajapuolella.
Vaikuttajien seuraajat saattavat masentua siitä, ettei heidän elämänsä ole niin hohdokasta kuin vaikuttajien kuratoitu ja filtteröity ”elämä”.
Somemasennus on todellinen ilmiö, aidan molemmin puolin.
Ruusutarhan lumo
Sosiaalisen median ruutumaailma ei kuitenkaan ole koko todellisuus.
On sekin, missä linnut laulavat ja ruusut tuoksuvat ja ihminen voi istua puiston penkillä tekemättä yhtään mitään.
Ja tulla siinä ohessa tehneeksi jotain, joka vie ihmiskuntaa oikeasti eteenpäin, kuten Jenny ja Cal hienoilla kirjoillaan.
P.S: Jenny Odellin nettisivuilla ei ole muuten yhtään kuvaa hänen megabestsellerkirjastaan. Se on minusta aivan jäätävän siistiä.
Kuva: Wikimedia Commons