Kirjoitan kirjaa isoäitiydestä, ja teen sen takia tutkimustyötä. Eräs ilmiöistä, jonka olen löytänyt, ovat hirviöisoäidit. Kutsun heitä mumzilloiksi.

Olen toki ollut aikaisemminkin tietoinen perheissä esiintyvistä sukupolvien välisistä jännitteistä mutta koska mummoista puhutaan mediassa ja kirjallisuudessakin etupäässä lapsenlapsiinsa höpsähtäneinä ikuisina letunpaistajina ja käpylehmien askartelijoina, mielikuvamme heistä ei välttämättä vastaa koko todellisuutta.

Muutenhan Mannerheimin lastensuojeluliitto ei olisi avannut sivua, joka on otsikoitu näin: Isovanhemmat – ongelma josta ei saa puhua.

Tällaiselle purkautumisalustalle on varmasti ollut tarvetta. Eräs siellä kokemuksistaan kirjoittanut äiti kirjoittaa, että  

“tilanteen kärjistyttyä vanhempieni kanssa kirjoitin epätoivoissani Googlen hakukenttään ”Huonot isovanhemmat -tukiryhmä” ja päädyin tänne.”

Huonoja isovanhempia siis on, jopa niin paljon, että toinen foorumille kirjoittanut kyselee olisivatko mumzilla-tarinat 

“merkki siitä, että suuri ikäpolvemme, jota omat 50-luvulla syntyneet vanhempani edustavat, on täynnä huonoja isovanhempia?”

MLL:n mumzilla-foorumilla siis epäillään, että useimmat mummot ovat kamalia. 

Tämä herättää paljon kysymyksiä.

Ensimmäinen on tietysti, miksi mummot ovat kamalia. Ovatko he kamalia erityisesti mummoina vai myös ihmisinä? Onko mummous tehnyt heistä kamalia? Mitä ihmettä naiselle tapahtuu, että hänestä tulee mumzilla?

Toinen kysymys on tämä: Miksi perheiden ihmissuhteet ovat näin huonolla tolalla. Miksi perheissä on niin paljon kaunaa, katkeruutta ja pahansuopaisuutta? Miksi perheenjäsenet suhtautuvat läheisiinsä vihollisina sen sijaan, että ajattelisivat heitä liittolaisina?

Liittolaisinahan heistä olisi paljon enemmän hyötyä kuin vihollisina. Anoppi-miniä suhdetta pohtivassa kirjassaan Mieluinen miniä Tuula Vainikainen ihmettelee samaa. Perheethän pärjäisivät paremmin, jos niiden jäsenet vetäisivät yhtä köyttä eivätkä riitelisi esimerkiksi siitä koskaan ratkeamattomasta kysymyksestä, että kuka kulloinkin on missäkin asiassa oikeassa.

Ikiorjaksi isännän, aikaorjaksi anopin

Sukupolvien välisillä jännitteillä on toki pitkät perinteet. Esimerkiksi Kalevalassa on runsaasti runoa anoppien ja miniöiden huonoista väleistä ja valtataisteluista. Miniöiden kova osa on suosittu aihe myös itkuvirsissä, joita Vainikainen varmaan aiheesta pitää internetin keskustelufoorumeiden esimuotona. 

Useimpien MLL:n mumzilla-foorumin purkausten taustalla vaikuttaa olevan pettymys. Ollaan petytty siihen, etteivät isovanhemmat ole sellaisia isovanhempia, kun on toivottu. Luultavasti pettymys on molemminpuolinen. Isovanhemmat saattavat ajatella samaa vanhemmiksi tulleista lapsistaan.  Kun kukaan ei toimi kenenkään odotusten mukaan, niin soppa on valmis.

Tutkimusteni valossa vaikuttaisi siltä, että huono perhedynamiikka, jota nykyisin pidetään niin normaalina, että se on esimerkiksi elokuvien vakioteema, on kuitenkin melko uusi ilmiö Homo Sapiensin 350 000 vuotista evoluutiota ajatellen. Sekin lienee seurausta maanviljelyyn siirtymisestämme ja aloillemme asettumisesta.

 Metsästäjäkeräilijäkulttuureissa ei juuri riidellä oman porukan kanssa, koska se ei mitenkään kohenna selviytymysmahdollisuuksia. Eikä mummoilla ole näissä kulttuureissa sen enempää aikaa kuin varmaan haluakaan heittäytyä mumzilloiksi, sillä heidän on laumansa johtohahmoina keskityttävä ruokkimaan jälkeläisensä.

Pahismummot

Käyttäytymispsykologi Kirsten Hawkesin kehittämän isoäitihypoteesin mukaan ihmiskunnan selviäminen on nimittäin ollut kiinni – mummoista. Mummot ovat pitäneet porukat sapuskassa juurineen ja marjoineen sillä aikaa kun äijät keihäineen ovat juosseet isojen riistaeläimien perässä ja tulleet useimmiten himppeen ilman muuta saalista kuin omat kurnivat mahansa.

”Isoäidit eivät ole merkittäviä siksi, että he ovat kutoneet sukkia vaan siksi, että he ovat olleet pahiksia (badass), joista koko yhteisön selviäminen on ollut kiinni”, 

sanoo Hawkes.

Minun hypoteesini on, että vain sellaiset mummot, jotka ovat hukassa mummoutensa kanssa eivätkä saa yhteyttä sisäisen isoäitinsä viisauteen, ryhtyvät mumzilloiksi.

Ja minun tuleva kirjani, työnimeltään Iso Äitiys, auttaa heitä löytämään sen yhteyden.

Kuva: Thomas Rowlandson: Witches in a Hay Loft (Wikimedia Commons)