Maailmasta vetäytyneitä munkkeja ja nunnia pidetään esimerkillisinä ihmisinä. Siellä ne luostareissaan rukoilevat ja elävät köyhyydessä ja omistautuvat Jumalalle eivätkä tee syntiä.
Olin itse nuorena kuukauden saksalaisessa benediktiiniluostarissa. Sisaret vaikuttivat enimmäkseen iloisilta ja nauravaisilta mutta siellä oli eräs nunna, jonka ympärillä väreili surumielisyys. Istuin hänen kanssaan iltapäivisin keskustelemassa, erityisesti Pyhästä Gertrudista, jolle luostari oli omistettu.
Silloin en tiennyt, että nunna kärsi mitä ilmeisimmin acediasta.
Acedia on ikivanha vaiva, jonka kanssa jo luostarilaitoksen esi-isät, Egyptin aavikolle vetäytyneet munkit kamppailivat.
Siellä, keskellä ei-mitään, äärimmäisessä askeesissa ankarasti kilvoitellen munkit – tylsistyivät.
Sitä se acedia tarkoittaa: tylsistymistä, ikävystymistä, saamattomuuteen vajoamista.
No ei ihme. Tylsäähän sellaisen elämän täytyy olla.
Miksi ne munkit eivät sitten lähteneet sieltä? Mikseivät he lopettaneet hommaa heti alkuunsa? Jos he olisivat sen tehneet, meillä ei ehkä olisi nyt luostareita ja lukemattomat miehet ja naiset olisivat säästyneet tylsältä elämältä!
Vastaus on tietenkin se, että vaikka aavikkomunkit toivat acedian esille, eivät he sitä keksineet. Se on vaivannut ihmistä aina.
Jo Aatami ja Eeva kärsivät acediasta – vaikka elivät Eedenin puutarhassa. Muutenhan he eivät olisi syöneet hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää. He halusivat tietää sen, minkä Jumala tietää, koska heillä oli Paratiisissa tylsää.
Ymmärrän tämän oikein hyvin, sillä olen elänyt neljä vuotta paratiisisaarella ja tylsistynyt siellä lähes hengettömäksi. Muistan katselleeni Tyynenmeren turkooseja aaltoja ja sen rannalla huojuvia palmuja ja tunteneeni jotain, jota voi vain kuvailla onomatopoeettisella ilmaisulla: pläääääääääh….
Syntiinlankeemustarinaa pidetään tarinana lankeamisesta syntiin mutta minä en pidä. Minusta se on tarina ihmisen kasvusta. Jumala kyllä raivosi Aatamille ja Eevalle mutta arvelen, että se oli pelkkää näytöstä. Uskon, että oikeasti Hän oli iloinen siitä, etteivät kantavanhempamme tyytyneet helppoon elämään vaan he halusivat oppia, kokea, tietää, ymmärtää. Kasvaa.
Eivät Aatami ja Eeva tietenkään päässeet acediasta eroon siellä kurjuudessakaan, jonne Jumala heidät karkotti. Voisi ajatella heidän joutuneen ojasta allikkoon.
Mutta niinhän me ihmiset toimimme. Me pyrimme aina allikkoon. (Allikko tarkoittaa muuten suolampea). Meidän on aina tehtävä elämämme vaikeammaksi kuin se voisi olla, koska olemme Aatamin ja Eevan sukua. Ei meille mikään riitä.
Acedia riivaa meitä teimme mitä tahansa. Se on vastustamisen emosuoni. Sen kanssa oppii kyllä elämään, kun siitä tulee tietoiseksi.
Helpottaa, kun tietää, ettei elämän tylsyys johdu siitä, että elämä olisi tylsää vaan siitä, että acedia yrittää hukuttaa meidät suolampeen. Helpottaa, kun tietää, että nuhteettomat nunnat ja suuret kirjailijat Shakespearesta Tšehoviin ja kaikenlaiset merkkihenkilöt kuten filosofi Bertrand Russell, ovat hekin huokailleet acedian kynsissä.
Russell pohti kuulemma jo viisivuotiaana, miten hän kestäisi ”päivien toistumisen” ja jaksaisi elää ne 65 vuotta, jotka hän vielä arveli olevan edessään.
Kun Russellilta myöhemmin kysyttiin, mikä on saanut hänet kestämään, hän vastasi: Matematiikka.
Kun minä mietin, mikä saa minut kestämään, vastaan: Nämä blogit. Olin juuri vajoamassa mitä turruttavimpaan acediaan kun päätin ryhtyä taistoon tuskain merta vastaan, kuten Hamlet (joka on maailmankirjallisuuden ehkä tunnetuin acedian uhri) asian ilmaisee, ja kirjoittaa acediastani.
Ja heti helpotti!
Mutta on muitakin asioita.
Kuten rescuekoirani Luca. Se on mitä hankalin tapaus ja aiheuttanut pelkoaggressiivisuudellaan paljon päänvaivaa ja käytännön ongelmia, jatkuvasta imuroinnintarpeesta puhumattakaan. Mutta kestän ne koska tiedän, että kolme kertaa päivässä Luca pakottaa minut kävelylle. En ole lähtenyt vielä yhdellekään kävelylle riemumielin. Ja silti jokaisella lenkillä acediani hellittää.
Bertrand Russelikin muuten hoiti acediaansa matematiikan lisäksi pitkillä kävelyillä.
On muitakin tilanteita, joissa vapaudun acediasta. Esimerkiksi jumalanpalveluksessa istuessani. Olen nimittäin alkanut käymään kirkossa.
Jumalanpalvelukset järjestetään sunnuntaisin siksi, että Jumala käski meidät pyhittämään lepopäivän. Jumala on kyllä ovela. Hän tiesi jo maailmankaikkeutta luodessaan, että tulevat ihmispolvet tulevat kärsimään acediasta erityisesti sunnuntaisin. Siksi hän käski meitä pyhittämään ne.
Pyhittäminen ei tarkoita välttämättä kirkkoon menemistä. Se tarkoittaa pysähtymistä. Se, mikä acedian tehokkaimmin karkottaa, on nimittäin täydellinen antautuminen juuri tälle meneillään olevalle hetkelle. Kun siinä onnistuu, edes nanosekunniksi, pääsee kiinni siihen ihmeelliseen säteilyyn, joka meissä kaikissa vaikuttaa vaikka acediassa ollessaan siltä ei tunnu.
Nyt minun on lähdettävä tästä kirkkoon mutta lopuksi vielä varoituksen sana: acedia ei ole leikin asia! Kirjailija David J. Cord sanoo kirjassaan Nokian nousu ja tuho (The Decline and Fall of Nokia), että Nokian kännykkäyksikkö kaatui nimenomaan acediaan. Tämä viheliäinen riesa kaataa siis munkkien lisäksi kokonaisia organisaatioita! Eipä ihme, että se on yksi katolisen kirkon seitsemästä kuolemansynnistä!
Mikä auttaa sinua päästämään irti acediasta?