Uusi lempisanontani on tämä:
Jumala ei suojele meitä miltään mutta kulkee kanssamme kaiken läpi.
Siinä se nyt taas on: Jumala.
Se kummallinen Joku, josta ei saisi puhua.
Ainakaan Suomessa.
Se sama outo ilmiö, josta olen juuri kirjoittanut kirjan.
Mutta mistä ei voi vaieta, siitä on puhuttava. Erityisesti nyt, kun erästä tuttavaperhettäni on kohdannut käsittämätön suru.
Heidän poikansa lakkasi jaksamasta. 24-vuotiaana.
Ja tässä me nyt istumme, neuvottomina.
Tämä on niitä hetkiä, jolloin ihminen haluaa kääntää selkänsä valolle ja hypätä kokonaan pimeään.
Millainen Jumala sallii tällaista tapahtua?
Miksi Jumala ei auttanut poikaa?
Miksi Jumala ei auta meitä?
Miksi Jumala ei tee mitään?
Miksi?
Maailman turhin kysymys.
Koska siihen ei koskaan löydy sellaista vastausta, joka vastaisi yhtään mihinkään.
Katselen pimeyttä ympärilläni. Pimeä on kummallista ainetta. Maailmankaikkeus koostuu suurimmaksi osaksi siitä mutta kukaan ei tiedä, mitä se oikeastaan on.
Luulen, että pimeä aine on samanlainen paradoksi kuin tyhjyys.
Pimeä aine on oikeastaan valoa. Ja tyhjyys on oikeastaan täydellisyyttä.
Maailmankaikkeus tuli ei-mistään, 13,82 miljardia vuotta sitten. Se tuli tyhjyydestä. Ja jos kaikki voi tulla tyhjästä, ei tyhjä ole sitä, mitä me kuvittelemme sen olevan.
Se ei voi olla pimeyttä, kylmyyttä, lohduttomuutta.
Apollo 14:n astronautti Edgar Mitchell kertoi avaruudessa tunteneensa olevansa suuren, loputtoman rakkauden ympäröimä. Siellä, tähtien ja planeettojen välissä ei ollutkaan tyhjää. Siellä ei ollutkaan pimeyttä.
Siellä oli valoa.
Poikaa ei nielaissut pimeys vaan valo. Hän ei pudonnut pimeään vaan lensi valoon. Hän oli kärsimätön. Ei se ollut itsekäs teko. Se oli kärsimätön teko. Hän ei jaksanut odottaa.
Eikä häntä voi siitä syyttää. Maailma on juuri nyt hyvin pelottava ja sekava paikka. Moni meistä haluaisi paeta ja mennä piiloon.
Kunpa vain muistaisimme, ettei pimeää tarvitse lapioida ikkunasta ulos.
Riittää kun sytyttää valot.
Valo ei suojele meitä miltään.
Mutta valo kulkee kanssamme kaiken läpi.