Pysähdys

sssshhhhhhhhh…..

Katselin erästä lempisarjaani, joka sijoittuu maailmaan noin kolmenkymmen vuoden päästä.

Näkymässä ei ollut hurraamista.

Planeettamme oli kuolemassa.

Ihmiset olivat kuolemassa.

Tällä kertaa en pysähtynyt pohtimaan, miksi kaikki tulevaisuusskenaariot ovat aina dystopioita.

Nyt minut valtasi valtava rakkaus.

Mitä voisin tehdä, suojellakseni tätä kaunista planeettaamme ja sen ihmeellisiä asukkaita?

Katselen ympärilleni, ja teen mitä täytyy, sanoi idolini Buckminster Fuller. Niinhän maailmankaikkeuskin suunnittelee itsensä.

Ja niin Fuller teki. Itsemurhayrityksensä jälkeen hän omisti loppuelämänsä, yli puoli vuosisataa, yhden miehen projektille, jonka tarkoitus oli pelastaa Avaruusalus Maa, kuten hän planeettaamme kutsui.

Mitä minä, yksi varhaisvanha nainen, voisin tehdä?

Voisiko sama keino, jolla pelastin itseni vuosia sitten, toimia yleisemminkin?

Pysähtyminen. Sisäänpäinkääntyminen. Hiljaisuuteen hakeutuminen.

Nollaaminen.

Mutta eikö se ole pakenemista?

Ei.

Eihän pysähtynyt pakene. Hän pysyy paikallaan. Hän keskittyy meneillään olevaan hetkeen. Hänen huomionsa alkaa kuin itsestään hakeutua pois kohinasta, kohti sitä, mikä on meille kaikille yhteistä ja yhtä tärkeää.

Marraskuu on hyvä aika ryhtyä toimenpiteisiin. Luonto on vaiennut, aurinko käynyt lepäämään ja maatuneiden lehtien alla jokin odottaa heräämistään. On maadottumisen aika.

Tämän nollauksen avulla pääset alkuun. Jatketaan sitten siitä.