Laura Saarikosken mielipidekirjoitusta ”Suomessa on loukkaavaa sanoa ääneen, että meillä menee hyvin” on jaettu facebookissa ahkeraan.
Kirjoituksen pointti on se vanha tuttu: suomalaiset valittavat vaikka ei olisi mitään syytä. Meillä menee niin monessa suhteessa paremmin kuin niin monella muulla.
Tätä paluumuuttajien on vaikea hyväksyä, Laura kirjoittaa. He ovat nimittäin tietoisia siitä, että muualla menee todellakin paljon huonommin kuin meillä ja se olisi joskus rohjettava sanoa ääneen.
Ymmärrän hänen pointtinsa. Suomi on monessa mielessä hyvä maa asua. Olen itse asunut kehitysmaissa mutta kantanut sielläkin mukanani etuoikeuksiani (synnyttänyt yksityissairaalassa, kouluttanut lapset yksityiskoulussa jne). Monta kertaa olen siunannut hyväosaisuuttani.
Olen todellakin pitänyt lottovoittona sitä, että olen saanut syntyä Suomeen.
Nyt en ole siitä enää niin varma.
Meillä on paljon kaikkea sellaista, jota YK:n onnellisuusbarometri mittaa. Meillä on syitä olla onnellisia.
Emmekä me silti ole.
Laurakin toteaa asian: me valitamme. Onnellisuuden kokemusta mittaavassa Happy Planet indeksissä olemme sijalla 36. Onnellisin maa sen mukaan Costa Rica.
Ovatko suomalaiset kiittämättömiä, kun eivät osaa olla onnellisia vaikka kaikki täällä on varmasti paremmin kuin Costa Ricassa?
Vai johtuuko onnellisuuden kokemuksen vähäisyys siitä, että me emme ole erityisen onnellisia?
Ehkä ne seikat, joiden ajatellaan tuovan onnellisuutta, eivät tuokaan?
Nykyihmisen on vaikea hyväksyä sitä mahdollisuutta, ettei kehitys ja aineellinen hyvinvointi tee onnelliseksi mutta siltä se nyt vain alkaa näyttää.
Kalaharin “primitiivisissä” oloissa elävillä bushmaneilla on tutkijoiden mukaan enemmän onnellisuuden kokemuksia kuin meillä, vaikka lapsikuolleisuus on siellä korkea jne.
Nyt kysytäänkin, oliko Homo Sapiens itseasiassa onnellisempi metsästäjäkeräilijänä kuin nyt. Samaa kysyy suosittu kirjailija Yuval Harari bestsellerissään Sapiens. Sapiensithan saivat esihistoriallisina aikoina elää lajityypillistä elämäänsä. He elivät sitä 400 000 vuotta (jos neanderthalitkin otetaan mukaan).
Me olemme geneettisesti ja aivoiltamme yhä hyvin primitiivisiä.
Suomi kaupungistui myöhään ja nopeasti. Me metsäläiset asumme nyt urbaaneissa keskuksissa ja olemme yksinäisiä. Laumamme on hajalla. Lapset erotetaan vanhemmistaan jo taaperoina ja mummot suljetaan laitoksiin. Tällainen elämänmeno on hyvin uutta. Me emme ole varmasti siihen vielä tottuneet. Saattaa mennä muutama satatuhatta vuotta ennenkuin totummekaan, sillä yksineläminen on luontomme vastaista.
Myös luontoyhteytemme on katkennut. Metsäläiselle se on kova paikka.
Ja on kolmaskin asia josta ei oikein tässä maallistuneessa maassa saisi puhua: meillä ei enää ole luontevia keinoja toteuttaa henkisyyttä.
Eipä siis ihme, että meistä paljon suurempi osa on masentuneita kuin järjellä ajatellen pitäisi. Itsemurhia on paljon. Olin hiljattain nuoren pojan hautajaisissa. Hän ei jaksanut. Mitä? Elämää, jossa ulkoapäin katsottuna oli kaikki kunnossa.
Minun piti sodanjälkeisessä Mosambikissa monta kertaa selittää että Suomessa on oikeasti masentuneita nuoria. Eivät he siltikään uskoneet. Sain itseni myös usein kiinni kahdehtimasta paikallisia ihmisiä. Siellä ne hengasivat pihoillaan letittämässä toistensa hiuksia ja pilkkomassa vihanneksia eri-ikäisten lasten juostessa jaloissa ja mummojen torkkuessa varjossa, transistoriradion rätistessä loputonta kwaza kwazaa.
Minä koen itseni perheineni ja monine ystävineni hyvin yksinäiseksi.
Minulta puuttuu lauma ja metsä.
Siitä henkisestä puolesta olen kyllä pitänyt kiinni koska muuten en minäkään jaksaisi.
Miten sinä jaksat?