Olen kuunnellut viime aikoina paljon Esther Hicksiä ja opetellut ajattelemaan elämää hänen perspektiivistään.
Helppoa ei ole ollut!
Abraham, jota Esther kanavoi, toistaa uudestaan ja uudestaan, että maailmankaikkeus on yltäkylläinen.
Puutetta ei ole mistään.
Mutta kun katselee ympärilleen, on helppo nähdä pelkkää puutetta. On maksamattomia laskuja, tyhjiä jääkaappeja, nälkäisiä lapsia, leipäjonoja.
Ajatus, että synnymme ikään kuin tyhjiöön, joka meidän on työllä ja vaivalla täytettävä, on ymmärrettävä.
Mehän synnymme tähän maailmaan täysin avuttomina, ilman mitään mahdollisuuksia selviytyä itseksemme.
On suuri onni, että maailmankaikkeus on järjestänyt asian niin, että olento, jonka kautta synnymme, on varustettu kahdella hanalla, joista virtaa se, mitä eniten tarvitsemme.
Lisäksi tämä olento on ohjelmoitu huolehtimaan meistä. Meidän ei vauvoina tarvitse ryhtyä etsimään lähintä meijeriä tai henkilöä, joka pitäisi meidät lämpimänä ja vastaisi emotionaalisiin tarpeisiimme.
Joskus tietysti käy huonosti. Henkilö, jonka kautta synnymme saattaa kuolla tai kadota. Silloin mekin kuolemme. Niin käy joskus. Mutta niin käy harvoin paitsi silloin, kun synnymme olosuhteisiin, jotka on tieten tahtoen muokattu elämää tuhoaviksi.
Nelson Mandela sanoi, että köyhyys on ihmisen aiheuttamaa. Ihminen voi sen myös poistaa.
Köyhyys ei siis ole jotain, joka on. Se on jotain, joka on saatu aikaiseksi.
Pam Grout, yltiöoptimistinen bloggari, jonka dopamiinihumala on joskus minullekin liikaa, sanoo että maailmankaikkeus on rajaton, yletön ja kummallisen antelias.
Onko?
En vastaa tähän nyt vaan heitän toisen kysymyksen:
Jos alkaisimme ajatella maailmaa runsaudensarvena, muuttuisiko elämämme? Mitä jos alkaisimmekin pitää normina ylettömyyttä eikä sen puutetta!
Jos alkaisimme käyttää erilaista kieltä, tulisiko meistä kaikista vauraita?
Jos sairauden sijaan puhuisimmekin terveydettömyydestä?
Jos yksinäisyyden sijaan puhuisimmekin….niin, mistä itseasiassa?
Rakkaudettomuudesta?
Meillä on sanoja, kuten varattomuus ja työttömyys, jotka viittaavat siihen, että on olemassa jotain, mitä meillä ei juuri nyt ole, varallisuutta ja työtä. Sana työttömyys tosin on vakiintunut tarkoittamaan, että työtä ei lainkaan ole. Työttömän ihmisen katsotaan siksi olevan toivottomassa tilanteessa, josta vain onnekas sattuma tai suoranainen ihme saattaa hänet pelastaa.
Se on kummallinen ajatus, kun ottaa huomioon, miten paljon tekemistä maailmassa on.
Näiden sanojen ja niihin liittämiemme mielleyhtymien taustalla on ajatus, että normi on aina negatiivinen ja käännettävissä positiiviseksi vain suurella vaivalla. Näemme siis hyvät asiat luonnottomina. Siksi meitä pelottaa, kun menemme selvänäkijälle. Eihän siellä kristallipallossa nyt mitään hyvää voi näkyä!
Voisimmeko alkaa ajatella toisin? Ja alkaisiko se siitä, että käyttäisimme erilaisia sanoja.
Voisimmeko pitää kontrasteja eli vastoinkäymisiä tilapäisinä häiriöinä ja luottaa siihen, että maailmankaikkeus on rajaton, yletön ja kummallisen antelias.
Kokeillaanko?