Olen elänyt sinkkuna pian 10 vuotta.
Tilanne vaivaa minua vain, kun mietin asiaa, koska kun mietin asiaa, päädyn aina vertaamaan itseäni muihin.
Ja aina, kun vertaan itseäni muihin, kärsin.
Sinkkuna eläminenkin on ennen muuta elämistä. Se on hetkien helminauhaa.
Useimmat elämäni hetkistä ovat hyviä. Sellaisia hetkiä, jolloin aktiivisesti pohtisin sitä, mitä minulta puuttuu, on loppujen lopuksi aika vähän.
Olen pitkän aivoharjoittelun jälkeen oppinut pysähtymään.
En ole oppinut elämään hetkessä, koska se on kokemukseni mukaan mahdotonta, väittää Eckhart Tolle mitä tahansa.
Fysiikan näkökulmasta mitään sellaista kuin tämä hetki, ei ole.
Se on illuusio, koska aika, niinkun me sen koemme, on illuusio.
Olen kuitenkin oppinut pysähtymään ja tuntemaan tunteeni.
Olen siis oppinut olemaan läsnä.
Ja kun olen läsnä, en yleensä tunne puutetta, paitsi jos minulla on jokin fyysinen tarve, kuten nälkä tai jano.
Mutta esimerkiksi parisuhteen puutetta en näköjään tunne.
Paitsi jos alan ajatella, että minulla pitäisi olla parisuhde.
Tämä on merkillistä!
Ja se on myös hienoa!
Aivoharjoitteluni, jota kutsun nollaamiseksi, on siis näköjään tuottanut tulosta!
Tein siksi lyhyen nollausharjoituksen. Se kestää vain kymmenen minuuttia. Voit tehdä sen täällä.
Asetu rauhalliseen paikkaan, etsi kuulokkeet ja rauhoitu.
P.S. Olisiko muuten aika korvata sana “sinkku” jollain fiksummalla sanalla? Ehdotuksia?