Kun nyt aihetunnisteet #rasismi että #nollatoleranssi trendaavat, haluaisin sanoa sanasen suomalaisesta rasismista.Olen viime aikoina kauhukseni oppinut, että Suomi on Euroopan rasistisimpia, ellei rasistisin maa.
Pitkään kieltäydyin sitä uskomasta.
Tiesin kyllä, että suomalaiset, tämä pohjan perukoilla asuva kovaosainen kansa ei ole kovin valmis ottamaan vastaan erinäköisiä ja -uskoisia ihmisiä.Tai ainakin he suhtautuvat heihin varauksellisesti. Tai ihmetellen.
Kun äitini tuli meitä tapaamaan Mosambikiin vuonna 1995, hän ei ollut koskaan nähnyt läheltä tummaihoista ihmistä. Heitä ei silloin juuri näkynyt Helsingin katukuvassa.
Mosambikissa äiti olikin sitten jatkuvasti äimän käkenä.
Hän puhui ”mustista”. Siellä oli paljon mustia siellä torilla, hän esimerkiksi sanoi.
Olin iloinen, että hän osasi puhua vain suomea.
Äiti on sotaveteraanin leski ja henkeen ja vereen sitä mieltä, että Suomi on maailman paras maa ja kaikkialla muualla on asiat huonommin.
Mutta ainoa ihmisryhmä, jota kohtaan hän tunsi vastenmielisyyttä oli venäläiset. Minut kasvatettiin suorastaan ryssävihaan ja vaikka en koskaan siihen kasvanut, jokin minussa ymmärsi vanhempiani ja erityisesti isääni.
Kun palasimme Mosambikista Suomeen, mukanamme tuli nuori nainen aupairiksi.
Kun ensimmäisen kerran kävimme yhdessä äidillä kylässä, äiti oli innoissaan.Hän kattoi kahvipöytään paremmat kupit ja pullat ja istui pöydän päässä katsomassa vierastaan (ehkä hieman liiankin) uteliaana.
Heillä ei ollut yhteistä kieltä, joten tulkkasin. Syntyi keskustelua. Meillä oli oikein mukavaa. Ei siinä sitten ihonvärillä ollut mitään merkitystä.
Maukasta lakritsaa
Kun äiti oli nuori, Suomeen tuli kiertueelle amerikkalainen Delta Rhythm Boys. Heistä tuli erityisen tunnettuja Halvan maukasta lakritsaa- mainoksesta, jota nyt katsoo myötähäpeän vallassa.
Mutta silloin, 70-luvulla, olivat ajat toiset.
Varsinkin naiset olivat näistä USAn etelävaltioiden rytmipojista hurmiossa. Hehän tulivat suuresta maailmasta. Suomalaiset olivat aivan ihastuksissaan kun nämä usalaistähdet lauloivat lakumainoksessa suomeksi.
Joo tiedän – aika karseaa mutta kertoo 70-luvun ajankuvasta.
Eräs yhtyeen jäsenistä, Lee Gaines, ihastui Suomeen niin, että muutti tänne ja asui täällä kuolemaansa asti.
Me ja muut
Se, että suomalaiset ovat nyt niin rasistisia johtuu tietysti siitä, että heidän on ollut sopeuduttava nopeaan muutokseen. Erityisesti 2015 tilanne, jossa Suomeen tuli 30 000 pakolaista, horjutti ilmeisesti pysyvästi monen suomalaisen turvallisuudentunnetta.
Haluaisin silti uskoa, että syvällä sisimmässämme me kyllä pystymme omaksumaan uusia asenteita kun opimme tuntemaan ihmisiä, jotka näyttävät erilaisilta kuin me mutta ovat kuitenkin aivan samanlaisia.
Kirjoitin joku aika sitten blogikirjoituksen, jossa kerron ensikosketuksestani muihin kulttuureihin. Se oli lempikirjani Makkosten musta Momo.
Lapset ovat viattomia, ainakin me olimme 60-luvulla. Minä esimerkiksi todella ihailin Momoa. Eräs lempilauluistani lapsena oli Hottentottilaulu, koska minusta se Huuakotti oli sankari ja se tarina niin jännittävä. Minulta jäivät kokonaan tajuamatta laulun rasistiset vivahteet.
Mutta nyt tajuan ne, kiitos erään somalitaustaisen nuoren miehen, joka kertoi, miltä tuntuu, kun saa osakseen jatkuvaa vihaa vain siksi, että ihonväri sattuu olemaan tummempi kuin muilla.
Vihaa, joka kasvaa usein tappouhkauksiksi.
Se on hirveää.
Lapsuuden viattomuus
Pikku-Kati ei tiennyt mitään ”roduista”. Hän rakasti seikkailuja, samalla lailla kuin vanhempi poikani, jonka lapsuuden lempikirja oli ”Shaka, Warrior King of the Zulu”. Ostin sen hänelle Zimbabwesta Mosambikissa asuessamme.
Pojan mielestä Shaka oli coolein ikinä.
Niinpä hän Vanuatulla ollessamme halusi pukeutua zulu-soturiksi koulunsa kirjallisuuspäivänä, kun lapset saivat pukeutua lempikirjahahmojensa asuun.
Minä askartelin hänelle parhaan kykyni mukaan zulu-soturin asun ja poika meni kouluun ylpeänä, keihäs kädessään. Siellä hän sitten oli, harrypottereiden keskellä, ja kertoi muillekin rohkeasta Shakasta, joka ei pelännyt edes leijonia.
Lapseni saivat viettää elämänsä parhaat vuodet Afrikassa. Olen siitä todella iloinen.
Minulla oli lapsena vain Momo ja Huuakotti mutta oli sekin jotain.
Afrikka on mieletön, upea, kaunis, villi ja kiehtova maanosa. Se ei ole kurjala ja köyhälä vaan rohkeiden Shakojen koti. Toivoisin, että lapsille opetettaisiin tämä koulussa.
Uskon, että suomalaiset voisivat sitten vähitellen päästä eroon ennakkoluuloistaan ja tästä voisi tulla maa, jonka itsenäisyydestä isäni taisteli: maa, joka juhlii ihmisyyden monimuotoisuutta ja rikkautta ja ottaa ihmiset vastaan juuri sellaisina kuin he ovat:
Ihmisinä. Lajitovereina. Yhteisen avaruuslaivamme Maan matkakumppaneina.