Hetkessä elämisestä puhutaan paljon, eikä syyttä.
Jos voisi elää koko elämänsä olemalla jatkuvasti täysin läsnä, olisi voittamaton.
Se on kuitenkin, ikävä kyllä, mahdotonta, sanoivat henkiset opettajat mitä tahansa.
Läsnäolon satunnaiset hetket ovat kyllä mahdollisia.
Jokainen meistä kokee niitä silloin tällöin, tilanteissa, joissa ajantaju katoaa ja unohdamme itsemme.
Tällaista voi tapahtua taide-elämyksen kokiessamme tai syödessämme jotain niin taivaallista, että se on viedä tajun tai vaikka kesällä nurmikolla maatessamme, kun tunnemme sulavamme auringonlämpöön.
Myös meditoidessa ja flow-tilassa olemme läsnä.
Näiden hetkien jälkeen tajuntamme takapihalta nousee ajatus: kunpa tämä hetki voisi jatkua ikuisesti. Näin ajatellessamme emme tietenkään enää ole läsnä (koska ajattelemme) mutta muistamme kuitenkin yhä, miltä läsnäolo tuntuu.
Taivaalliselta.
Harmi, etteivät nuo hetket voi jatkua loputtomasti.
Emme voi elää hetkessä mutta voisimmeko elää päivän kerrallaan?
Asetamme itsellemme yleensä kohtuuttomia vaatimuksia. Illalla levolle laskiessamme meitä sitten usein vaivaakin pettymys siitä, että emme päivän aikana saaneet tarpeeksi aikaiseksi.
Mutta tosiasia on, että ”päivä” on melko lyhyt pyrähdys. Ei siinä niin paljon ehdi.
Onneksi ei yleensä tarvitsekaan. Saamme nimittäin joka aamu uuden päivän, jolloin voimme jatkaa siitä, mihin edellisenä päivänä jäimme.
Me voimme päivän päätteeksi olla tyytyväisiä, jos päiväämme on sisältynyt edes yksi läsnäolon hetki, olemme oppineet jotain, ja olemme edistäneet työn alla olevaa projektiamme edes hieman.
Jos vielä olemme päivän aikana keventäneet jonkun lähimmäisemme taakkaa, voimme hyvällä omallatunnolla laskeutua levolle ja tuntea tyytyväisyyttä.
Jossain tulevaisuudessa meitä saattaa odottaa jokin asia, jonka mielellämme saavuttaisimme, mutta meillä ei ole mitään mahdollisuuksia pikakelata elämäämme ja päästä sinne nyt. Sinne mennään päivä kerrallaan.
Ihastuttava filosofi Alain de Botton kehottaa eräällä videollaan suhtautumaan elämän pieniin iloihin kuin ne olisivat ”pieniä lepopaikkoja keskellä pettymysten valtamerta”:
Jos saamme päivän päätökseen ilman, että kukaan on kuollut eikä lisää raajoja ole mennyt poikki, ja pari riviä on kirjoitettu ja muutama kaunis ja rohkaiseva sana sanottu, se on jo saavutus, jolla ansaitsee paikkansa täyspäisyyden alttarilla.
Tähän ei voi sanoa muuta kuin Amen.