Luin hiljattain Raynor Winnin kirjan Salt Path, jossa hän kertoo, mitä tapahtui, kun hänen perheensä menetti maatilansa, elinkeinonsa ja kaiken omaisuutensa luotettuaan vääriin ihmisiin ja hävittyään epäreilusti oikeusjuttunsa. Samaan syssyyn Raynorin aviomiehellä todettiin halvaantumiseen ja dementiaan johtava rappeuttava sairaus.

Heille annettiin oikeudenkäynnin jälkeen viikko aikaa poistua kotoaan, jossa he olivat asuneet 30 vuotta. 

Raysta ja hänen miehestään Mothista tulee yhdessä hujauksessa asunnottomia, työttömiä ja umpiköyhiä.

Hyppy tuntemattomaan

Kirja alkaa kun Ray ja Moth piileskelevät ulosottomiehiä portaiden alla. Heillä on parisataa puntaa pankissa eikä mitään paikkaa minne mennä.

Niinpä he tekevät mitä jokainen järki-ihminen tekisi vastaavassa tilanteessa:  päättävät lähteä kävelemään 1000 kilometrin pituista rantareittiä Dorsetista Cornwalliin, varsinkin kun Mothia varoitetaan rasittamasta itseään liikaa.

He ostavat viimeisillä rahoillaan teltan ja reput ja lähtevät kävelemään.

He kirjaimellisesti laittavat jalkaa toisen eteen, vaikka Moth tuskin pystyy edes kävelemään.

Joka viikko he saavat vakuutusyhtiöltä 30 puntaa ja sillä heidän on selvittävä. 

He vaeltavat helteessä ja sateessa ja nälässä ja kivuissa. 

Kaaoksesta kirkkauteen

Kirja on selviytymistarina ja rakkaustarina ja heräämistarina ja ennenkaikkea oivallusten tarina.

Ray on maatalon tyttö. Eräässä haastattelussa hän kuvaa luontoa “turvapaikakseen”. Luonnon armoilla eläminen voi olla ajoittain kovaa mutta luonnonlait ovat paljon selkeämmät kuin nykyisen kaoottisen maailmamme lait, jotka ihminen on kehittänyt. 

Ray tietää, miten luonnossa toimitaan mutta esimerkiksi monimutkaisesta oikeusjutusta voittajana selviäminen on aivan toisenlainen haaste. 

Toivottomuuden harha

Kirja herätti minussa valtavasti ajatuksia. 

Ensimmäinen niistä liittyi luontosuhteeseemme, jota olen viime aikoina pohtinut paljon.

Toinen liittyi epätoivoon.

En nyt keskity luontosuhteeseen, koska kirjoitan siitä kirjaa vaan siihen, mitä ihminen voi tehdä täysin toivottomassa tilanteessa. 

Mikään tilanne ei tietenkään ole tarkkaan ottaen täysin toivoton vaikka se tuntuisi toivottomalta. Mutta toivottomuuden tunne on joskus hyvin todellinen. Se on eräänlainen syvä aivojumi, jossa tunne kiilaa järjen edelle eikä rationaalinen ajattelu ole mahdollista.

Herääminen

Eckhart Tolle on sanonut, että ihminen herää kun hän on kärsinyt tarpeeksi ja sitten hän kirjoittaa kokemuksistaan kirjan – ja yleensä aivan liian aikaisin.

Mutta selvästi tarpeeksi kärsinyt Raynor kirjoitti kirjansa juuri oikeaan aikaan ja siitä tuli bestseller, ehkä siksi, ettei hän ollut ajatellut edes julkaisevansa kirjaansa puhumattakaan, että olisi tehtaillut siitä menestysteosta.

Mutta kirjasta tuli menestysteos varmasti myös siksi, että se esittää ulospääsyn toivottomasta tilanteesta:

Kun kaikki toivo on mennyt, tee jotain uskomatonta! Järjetöntä! Yletöntä! 

Kun Dowton Abbey joutuu taloudellisiin vaikeuksiin, legendaarinen leskikreivitär ohjastaa pojantytärtään pistämään pöydän entistä koreammaksi. 

“Mikään ei johda menestykseen niin varmasti kuin ylettömyys”, hän sanoo. 

“Älä tunnusta tappiotasi, kultaseni”, hän opastaa toista pojantytärtään. “Se on niin keskiluokkaista”.

Irti todellisuudesta

Raynor lähti järjettömälle reissulle sairaan miehensä kanssa, koska ei tiennyt mitä muutakaan tekisi. En ole koskaan ollut vastaavanlaisessa tilanteessa. En ole kokenut häätöä tai ulosottoa. Mutta toivottomaksi olen oloni tuntenut monta kertaa. 

Olen kärsinyt rahahuolista ja turvattomuudesta ja neuvottomuudesta. Olen tuntenut olevani alaspäin imeytyvässä pyörteessä ja pelännyt joutuvani puille paljaille ja tuntenut tehneeni vain vääriä ratkaisuja.

Näitä hetkiä varten olen kehittänyt menetelmän, joka toimii aina: 

Alan suunnitella jotain aivan päätöntä projektia, jonka toteuttamiseen minulla ei ole mitään realistisia mahdollisuuksia. 

En haaveile enkä unelmoi vaan pidän katseeni tiukasti tilanteessa, jossa haluan itseni nähdä. Eläydyn siihen. Menen vaikka Tillanderille sovittelemaan timanttisormuksia. Tai sovin näytön asuntoon, jota en juuri nyt kykene mitenkään ostamaan. Tai alan suunnitella hääjuhlaa itselleni, vaikka sulhasta ei ole näköpiirissä.

Olen onnistunut tällä menetelmällä myös manifestoimaan asioita, kuten talon, jossa yhä asun mutta jota en enää omista. Ja aviomiehen, josta sittemmin erosin. Olen menettänyt paljon mutta sehän tarkoittaa vain, että olen myös manifestoinut paljon ja se taas tarkoittaa, että voin yhä manifestoida.

Todellisuuden ja unelmien välinen matka on paljon lyhyempi kuin luulemme, sillä aivot eivät erota mahdollista mahdottomasta. 

Jos haluaa päästä ulos mahdottomasta tilanteesta, on parasta lakata miettimästä sen mahdottomuutta ja keskittyä kaikkeen siihen, mikä tässä maailmankaikkeudessa on mahdollista.

Ja kun siihen keskittyy, se alkaa oudosti vetää puoleensa.