Tutkimusten mukaan lapsettomuuden valinneet naiset ovat onnellisempia kuin äidit.
Kun kerron tämän ystävä-äideilleni, he järjestään suuttuvat.
Saan taas anekdotaalista evidenssiä, miten yksilötasolla äitiys on ihaninta ikinä eikä kukaan ikinä antaisi lapsiaan pois.
Ne on parasta mitä on!!!!
Tällaisena kyntäjänä tulokulmani äitiyteen on monimutkaisempi.
Olen ikionnellinen, että olen saanut olla portaali kolmelle hienolle yksilölle saapua tähän maailmankaikkeuteen.
Olen myös kiitollinen raskauksien ja synnytysten kokemuksistani. Mutta valehtelisin, jos sanoisin, että olen näiden 35 vuoden aikana ollut jatkuvasti tai edes etupäässä ”onnellinen” siitä, että olen äiti.
Näihin vuosiin mahtuu aikoja, jolloin olen tuntenut lasten takia niin suurta tuskaa, että olen luullut kuolevani.
Takauma Mosambikiin, vuoteen 1997. On yö. Vauva nukkuu moskiittoverkon alla. Sirkat sirittävät.
Vanhemmalla pojalla on vaikea astmakohtaus.
Mosambikin rajat ovat kiinni eikä paikallisessa sairaalassa ole välineitä hoitaa vaikeita astmakohtauksia.
Raja Zimbabween, jossa on paremmat sairaalat, aukeaa kuudelta aamulla.
Pojan isä on matkoilla, kuten aina.
Onneksi olemme Suomen ulkoministeriön rahoittamassa projektissa ja meillä on oma lääkevarasto.
Projektin johtajalääkäri käy katsomassa poikaa, antaa niitä lääkkeitä mitä on, pudistelee päätään.
Minä istun koko yön pojan vieressä, välillä vauva sylissäni, ja yritän pitää poikaa tolkuissaan. Katsotaan prätkähiiriä videolta.
Pojan hengitys on työlästä. Suomessa hän olisi ollut jo pitkään sairaalahoidossa, mutta sitä en voi nyt ajatella.
Aika matelee eteenpäin. Jokainen minuutti on voitto mutta niitä on paljon.
Satoja pimeitä minuutteja.Minä höpöttelen pojalle.
Kyllä tästä selvitään. Kohta päästään sairaalaan. Aamu on ihan kohta.
Ja sitten aamu valkenee ja me lähdemme Mutareen. Sairaalan ovella poikaa on vastassa lääkäri stetoskooppi kaulassaan. Poika lääkitään.
Olo paranee. Menemme lelukaupan kautta hotelliin.
Mieskin tulee matkoiltaan.Poika on nyt 31-vuotias ja puhuu sujuvaa kiinaa. Todella hyvä tyyppi.
Me selvisimme!
Mutta aina ei selvitä. Omat äitikokemukseni ovat tehneet minut nöyräksi.
En ota mitään itsestäänselvyytenä.
Äitiys ei tee välttämättä onnelliseksi mutta ei sen tarvitsekaan, koska me ihmiset emme etsi onnea vaan mielekkyyttä.
Aatami ja Eeva elivät paratiisissa mutta eivät jaksaneet sitä puuduttavaa täydellisyyttä.
He halusivat tietää, kuten Jumala tietää. He itse valitsivat kiviset pellot ja kivuliaat synnytykset koska he halusivat ELÄÄ!!!!
Tänä äitienpäivänä lähetän lämpimiä ajatuksia kaikille äideille, joiden sydän on särkynyt, syystä tai toisesta.
Joiden äitimatka ei ole ollut laudatureja ja maisterintutkintoja ja menestystä.
Te olette parhaita. Te olette sankareita. Te todella ansaitsette ainakin tämän yhden hemmetin päivän jolloin teille sanotaan KIITOS 
Pyhä Äiti tuossa Leonardon maalauksessa joutui seuraamaan poikansa hirveää teloitusta. Minä ajattelen sitä usein.
Pyhä Äiti on minulle hyvin tärkeä ja olen saanut häneltä voimaa niinä hetkinä, kun voimat ovat olleet lopussa.
(Kuva Wikimedia Commons)