Suomalaisia hallitaan nykyään terapeuttisen vallan avulla, ja samalla yhteiskunnalliset ongelmat ovat siirtyneet yksilön ratkaistaviksi, sanoo professori Kristiina Brunila.
Löysin tämän Apu-lehden ingressistä jutussa, jossa haastatellaan kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon professoria Kristiina Brunilaa.
Aiheena hänen uusin kirjansa Terapeuttinen valta.
Terapeuttinen valta tarkoittaa huomion siirtämistä yhteiskunnallisista ongelmista (kuten rasismi, seksismi, köyhyys jne) yksilöihin.
Tätä valtaa käyttävät Brunilan mukaan terapeuttien lisäksi esimerkiksi valmentajat ja jopa työvoimatoimistot ja kaikki, jotka pyrkivät muuttamaan yksilöitä yhteiskunnan rakenteiden sijaan.
Brunila siteeraa haastattelussa ranskalaista filosofi Lauren Berlantia, joka puhuu julmasta optimismista.
“Se tarkoittaa, että yksilölle maalataan kuva auvoisasta tulevaisuudesta, jonka saavuttaminen on kiinni vain ja ainoastaan hänestä itsestään. Mutta eiväthän meidän lähtökohtamme ole samat.”
Brunilan mielestä yhteiskunnalliset ongelmat eivät ratkea yksilöitä terapoimalla.
En ole vielä lukenut Brunilan kirjaa, joten perustan käsitykseni hänen näkemyksistään Avun haastatteluun, joka tuskin tekee sille täyttä oikeutta.
Päätin kuitenkin kirjoittaa tästä asiasta jo nyt sillä päädyin hiljattain kiistaan erään yhteiskuntatieteilijä-ystäväni kanssa juuri tästä samasta kysymyksestä.
Yksinkertaistaen: hänen mielestään maailmaa muutetaan yhteiskuntarakennetta muuttamalla. Minusta taas yhteiskuntaa ei voi muuttaa ellei joku sitä muuta, eli muutoksen olisi lähdettävä yksilöistä.
Kun luin Brunilan haastattelua, sain sen käsityksen, että hänestä terapia ja ehkä etenkin nyt niin muodissa oleva itse-terapointi (esimerkiksi) elämäntapaoppaiden avulla ovat jopa haitallisia.
Ja että jos ihmiset keskittyvät liiaksi omaan itseensä ja unohtavat roolinsa yhteiskunnassa ja sen kehittämässä, ajaudumme yltiöindividualistiseen anarkiaan, jossa kukaan ei enää välitä vähäosaisista.
Tavallaan ymmärrän tämän huolen. Mutta toisaalta en saa siitä oikein otetta.
Havaitsen, että ajatukseni aiheesta ovat vielä keskeneräisiä.
Mutta jollain lailla tunnen etäytyneeni ongelmien yhteiskunnallistamisesta. En kykene näkemään yksilöä vain ympäristönsä tuotteena vaikka tuskin Brunilakaan niin ajattelee.
Kokemukseni mukaan yksilöllä on paljon enemmän valtaa tilanteeseensa kuin yhteiskuntatieteilijät usein antavat ymmärtää.
Olenko uusliberaali?
Ensimmäisen kirjani julkaisemisesta asti olen odottanut, että minua syytettäisiin uusliberalistiksi tai kapitalistiksi tai ainakin etuoikeutetuksi lumihiutaleeksi, koska sanon siinä esimerkiksi, ettei köyhyys (eli puute) voi periytyä ja että ei ole niin kurjaa tilannetta, ettei sieltä voisi nousta.
Juuri tällaisia puheita Brunila pitää julmina.
Mutta eikö julmaa ole myös se, että pitää ihmisen tilannetta toivottomana siksi, että hänen lähtökohtansa ovat huonot?
Lähdin aikoinani kulkemaan omia polkujani, koska mitä syvemmälle kärsimyksen kuiluun vajosin, sitä vähemmän tunsin yhteiskunnan voivan minua auttaa.
Ja kääntäen: en saanut apua yhteiskuntatieteestä vaan juuri niistä kirjoista, opeista ja menetelmistä, jotka Brunilan mielestä edustavat terapeuttista valtaa ja julmaa optimismia.
Kriisini ei ollut yhteiskunnallinen. Se oli sisäinen.
Ja vain kääntymällä sisäänpäin, aloin löytää tien eteenpäin.
Kyllä minäkin näen yhteiskuntamme ongelmallisena. Se ei ole mikään varsinainen menestystarina. Olisi odottanut, että se 10 000 vuoden evoluutionsa aikana olisi kehittynyt hieman paremmaksi.
Mutta kysymys on: miten sitä voisi muuttaa – koska eihän se itse voi itseään muuttaa?
Me voimme varmasti kaikki kuvitella ideaaliyhteiskunnan, jossa kaikki voivat hyvin, miekat on taottu auroiksi ja lampaat makailevat leijonien vieressä.
Mutta miten sinne päästään?
Oma näkemykseni on, että viimeisen 10 000 vuoden ajan ihmiskuntaa on ajanut – ahneus.
On kyllä viitteitä siitä, että muutos on tulossa. Siltä ainakin näyttää kun nuorisoa seuraa.
Uskon minun sukupolveani viisaamman nykynuorison pystyvän systeemien muuttamiseen.
Hyvinvointivaltio voi tukea yksilöä monin arvokkain tavoin. Aivan varmasti monet yksilöiden kokemat ongelmat johtuvat yhteiskunnallisista ongelmista, kuten rasismista, köyhyydestä ja seksismistä.
Mutta rasistit, seksistit ja upporikkaatkin ovat yksilöitä. Heilläkin on ihmisarvo.
Ja hekin voivat muuttua.
Ja kun he muuttuvat, muuttuu yhteiskuntakin.
Kuten Laotse aikanaan, minäkin uskon, että muutos alkaa sisältäpäin.
Tämä ei suinkaan tarkoita, etteikö hyvinvointivaltiota tule jatkuvasti pyrkiä kehittämään sellaiseksi, että se vastaa tarkoitustaan, joka on hyvän elämän takaaminen kaikille.
Uskoisin kuitenkin muokkaustalkoissa olevan hyötyä siitä, että muokkaajat ovat itse mahdollisimman hyvin selvillä siitä, mitä se hyvä elämä itse asiassa tarkoittaa.
Lopuksi vielä Laotsen näkökulma asiaan:
Jotta maailmassa olisi rauha, tulee kansoilla olla rauha.
Jotta kansoilla olisi rauha, tulee kaupungeissa olla rauha.
Jotta kaupungeissa olisi rauha, tulee naapurien välillä olla rauha.
Jotta naapurien välillä olisi rauha, tulee kodeissa olla rauha.
Jotta kodeissa olisi rauha, tulee sydämessä olla rauha.
Kuva: Florence Scovel Shinn