Olin eilen YLE:ssä radiohaastattelussa. Toimittaja kysyi minulta, häpesinkö silloin, kun elämäni kulissit romahtivat ja putosin mustaan aukkoon.
Vastasin, että saatoin hävetä silloin, mutta en enää. Sanoin, että nyt en häpeä ollenkaan enkä tunne lainkaan syyllisyyttä.
Tänään eräs henkilö suositteli minulle Youtube-videota, jossa Elizabeth Gilbert ja Rayya Elias keskustelivat. Kun klikkasin videon auki, havaitsin, että olin joskus aloittanut videon katsomisen, mutta se oli jäänyt kesken. Jatkoin nyt siitä, mihin olin viimeksi jäänyt.
Ensimmäinen sana, jonka kuulin Rayya Eliaksen videolla sanovan, oli häpeä.
Pysähdyin niille sijoilleni.
Sana lävisti sydämeni.
Ymmärsin, etten suinkaan ollut päässyt eroon häpeästä. Tunsin häpeää edelleen, vaikkakaan en niistä asioista, joista radiossa keskustelimme.
Mutta ymmärsin, että häpeä on syvälle juurtunut tapa reagoida kokemuksiin, jotka tulkitsemme epäonnistumisiksi.
Ja epäonnistumisilta meidän on mahdotonta itseämme suojella. Ne kuuluvat elämään.
Brené Brown on kirjoittanut häpeästä ja syyllisyydestä paljon. Syyllisyys voi hänen mukaansa joskus, tosin ei aina, olla jopa rakentavaa.
Häpeän tunne sen sijaan on turha kuin umpisuoli.
Syyllisyydentunne kohdistuu yleensä johonkin tekoon tai tekemättä jättämiseen. Siitä voi päästä eroon parantamalla tapansa.
Häpeä taas kohdistuu meidän persoonaamme. Me häpeämme itseämme. Hävetessämme emme tunne ansaitsevamme rakkautta ja hyväksyntää.
Ja se on hirveintä, mitä kuvitella saattaa.
Häpeä on kuin ansa. Kun siihen jää kiinni, ei kykene toimimaan. Ja sitä häpeä vain paisuu.
Häpeästä pääsee kyllä eroon.
Ei tarvitse kuin muistaa seuraava tosiasia:
Meidän ei tarvitse hävetä mitään, sillä me teemme aina parhaamme.
Voi olla, että tulos ei ollut kovin kummoinen ja että me nyt toimisimme toisin, jos olisimme siinä tilanteessa, missä silloin olimme, näine tietoinemme ja kokemuksinemme.
Mutta siinä tilanteessa, jossa silloin olimme, meillä ei ollut näitä tietoja ja kokemuksia.
Jos töppäsimme, töppäsimme siksi, että emme osanneet/jaksaneet/kyenneet/halunneet ja niin edelleen toimia toisin.
On siis aivan turhaa ruoskia itseään menneistä töppäyksistä. Ne pitää ottaa väistämättöminä käänteinä elämänkäänteidemme helminauhassa.
Asiat eivät olisi voineet mennä toisin – koska ne eivät menneet! Ne menivät juuri niin kuin ne menivät.
Jos haluamme vapautua häpeän tuhoavasta voimasta, meidän on parasta tehdä rauha tämän tosiasian kanssa.