Mietin joskus elämää 70-luvulla.
Mitä ihmiset silloin oikein tekivät?
Isäni esimerkiksi oli valtion virkamies. Hän oli töissä kahdeksasta neljään. Hän tuli aina töistä suoraan kotiin. Hänellä ei ollut harrastuksia. Hänellä ei myöskään ollut ystäviä. Asuimme kerrostalossa, jossa ei ollut mitään nikkaroitavaa. Meillä ei ollut edes kesämökkiä, koska isä ei viihtynyt maaseudulla. TV:stä alkoi tulla ohjelmaa seitsemän aikaan illalla, kolmelta kanavalta.
Muistan, että isä makasi paljon sohvalla. Hän luki myös sanomalehtiä. Hän kuunteli radiota. Usein hän seisoi ikkunan edessä ja katsoi ulos. Keskiviikkoiltana oli sauna ja sen jälkeen koko Suomi katsoi Peyton Place-sarjaa.
Isäni oli sotaveteraani eikä erityisen onnellinen ihminen. Mutta 70-luvulla oli varmasti onnellisiakin ihmisiä. Kaikilla oli tuolloin joutilasta aikaa enemmän kuin nykyisin. He viettivät siitä varmaan suuren osan tylsistymisen tilassa.
Tylsyys on ollut osa ihmiskunnan arkea ammoisista ajoista lähtien – näihin aikoihin saakka. Nyt pitää olla koko ajan kivaa. Olemme koko ajan verkossa ja siellä tapahtuu aina jotain. Kelkasta putoamisen pelko on todellinen vaiva.
Filosofi Bertrand Russell kirjoittaa kirjassaan Onnen valloittaminen, että onnellisuuden kannalta olennaista on tasapaino tylsistymisen ja innostuksen välillä.
Russell kuoli vuonna 1970. Mitä hän mahtaisikaan sanoa meidän ajastamme?
Russell itse oli elänyt ilottoman lapsuuden ja kamppaili elämässään masennuksen kanssa. Hän sai iloa pitkistä kävelylenkeistä, joiden aikana hän keskusteli ystäviensä kanssa tuntikausia.
Minulla on koira, joka pakottaa minut pitkille lenkeille. Sen kanssa ei voi keskustella henkevästi kuten Russell aikanaan ystäviensä kanssa. Sen kanssa kävellään. Se on joskus todella pitkästyttävää. En juuri koskaan enkä varsinkaan aamuisin kello 6 tunne pienintäkään halua lähteä kävelylle. Mutta kävellessäni havaitsen kerta toisensa jälkeen oloni virkistyvän. Saan myös ideoita. Muistan asioita. Ratkaisen ongelmia.
Meditointi on enimmäkseen hyvin pitkäveteistä. ”On kuin istuisi tuntikausia junassa ja katsoisi ikkunasta samaa maisemaa”, luonnehtii vanhempi poikani pitkiä buddhalaisia zazen-istuntoja.
Kun ulkoisia ärsykkeitä ei ole, on niitä etsittävä sisältäpäin. Silloin on vaarana, että Eino (eli Egomme) valtaa valheineen mielemme kokonaan. Siinä tapauksessa saatamme joutua stressin valtaan.
Mutta sisäänpäinkääntyminen on mitä terveellisintä, kun osaamme pitää Einoon etäisyyttä.
Harjoittelun puute on johtanut siihen, että emme enää osaa ikävystyä. Sitä pitää siis harjoitella.
Onneksi se ei ole monimutkaista, vaikka ei helppoakaan.
Tein avuksi tylsistymisnollauksen. Se läytyy täältä. Tee se silloin, kun on todella tylsää.
Esimerkiksi sunnuntai-iltana.