Vanhoja mökkikuvia katsellessaan voi tehdä sen johtopäätöksen, että illan tullen, kun kaikki “mökkihommat” oli tehty ja Mielihyvä -muusit ja sikanautasäilykkeet syöty ja kahvit Marie-keksien ja pehmentyneiden vohvelien kyydittäminä juotu ja saunassa käyty, sitä vain – oleiltiin.
Kuvista päätellen tämänkin mökin terassilla on ilmeisesti istuskeltu lukemattomia tunteja.
Miehet polttivat Norttia ja joivat lämmintä keskiolutta. Naiset rullasivat hiuksiinsa papiljotteja ja peittivät ne sitten sifonkihuivilla. Syrjäsilmällä vahdittiin lapsia, etteivät ne hukkuisi rantaveteen.
Mummot täyttivät ristikoita ja transistoriradio rätisi jotain ohjelmaa, jota kukaan ei kuunnellut.
Mökkimuoti koostui tukalannäköisistä teryleenihousuista ja hiostavista akryylineuleista.
Entisinä aikoina mökkielämään kuului paljon sitä, mitä teinit kutsuivat tylsyydeksi. Heitähän ei yleensä mökille saanutkaan.
Nyt ovat ajat toiset.
Tälläkin mökillä on nettiyhteys. Ilman sitä emme täällä olisikaan, sillä emme ole lomalla vaan töissä.
Ennenvanhaan se olisi ollut mahdottomuus. Työllä ja vapaa-ajalla oli selkeä ero.
Nyt tuntuu, että olen aina jotenkin töissä.
Iltaisin töiden ja saunan jälkeen valtaa kummallinen levottomuus. Mitä vielä pitäisi tehdä, jotta päivä olisi tuloksellinen?
Olen havainnut, että minun on hyvin haastavaa antaa itselleni lupa vain oleilla. Sen sijaan, että istuisin terassilla oleilemassa, tunnen tarvetta ainakin tarkistaa, olisiko Netflixissä mitään kiinnostavaa.
Jos istun toimettomana, minut valtaa tarve tehdä “jotain hyödyllistä”. Minulla on monta projektia meneillään ja tekemättömien töiden listalla ei tunnu olevan loppua.
Tänä kesänä yritän opetella olemaan.
Tiedän, että oleilu on terveellistä.
Ehkä me tulevaisuudessa, tekoälyrobottien tehdessä työmme, alamme opetella taas vetelehtimään. Tästä oli Helsingin Sanomissa juuri juttua.
Ensi pyhän Hengenmenoissa keskustellaankin sopivasti tekoälystä. Vieraanamme kognitiotieteen dosentti Michael Laakasuo.