Kiitollisuuden ihmeitä tekevästä voimasta puhutaan paljon, esimerkiksi tässä artikkelissa. Olen itsekin puhunut asiasta.
Nyt on kuitenkin käynyt niin, että sana kiitollisuus on alkanut tökkiä minua.
Olen havainnut, ettei kiitollisuus ole sellainen ihmelääke jollaisena sitä mainostetaan. Henkiset opettajat väittävät, ettei voi olla kiitollinen ja masentunut samanaikaisesti. No, he ovat väärässä.
Ihminen voi olla hyvin tietoinen kaikesta hyvästä, mitä hänellä on ja silti hypätä parvekkeelta. Niin teki kiinalainen valokuvaaja Ren Hang. Hän sanoi elämän kyllä olevan kaunis lahja mutta hän ei halunnut ottaa sitä vastaan. Sitten hän luopui siitä, 29-vuotiaana, ollessaan hyvin menestynyt ja ihailtu.
Olen itsekin ollut monta kertaa apea, melankolinen ja jopa masentunut ja kiitollinen samanaikaisesti. Itseasiassa on käynyt niin, että kun olen alkanut luetella kiitoksen aiheita, olen masentunut entisestään. Olen alkanut tuntea kaiken muun murheen lisäksi syyllisyyttä siitä, etten osaa olla kiitollisempi.
Kiitollisuuden sanotaan vapauttavan kehossa hyvänmielen hormoneja. En usko tähän. Enää. Tai en usko, että niin aina tapahtuu.
Ihminen voi nimittäin olla ulkoisesti kiitollinen vaikkei ole sitä sisäisesti. Ulkoinen kiitollisuus on yhtä tuloksellista kuin vaikka se, että toistelee olevansa vaaleanpunainen elefantti. Pelkkä toistelu ei muuta ihmistä miksikään. Se saattaa johtaa vastustamisen lisääntymiseen ja usein johtaakin.
Tekokiitollisuus on nimittäin mitä suurimmassa määrin henkistä ohittamista (spiritual bypassing), eli todellisten tunteidensa naamioimista, jotta vaikuttaisi valaistuneemmalta kuin on.
Ulkoinen kiitollisuus voi tietysti johtaa sisäiseen kiitollisuuteen, samalla lailla kuin voimalauseet voivat muuttaa asennoitumistamme elämään. Mutta niin ei automaattisesti tapahdu.
Psykiatri Viktor Frankl kertoo keskitysleirillä ollessaan alkaneensa yhtäkkiä tuntea toisella leirillä olevaa vaimoaan kohtaan aivan suunnatonta rakkautta. Hän on kertonut, että tuo rakkaudentunne oli se, joka pelasti hänen henkensä. Se kantoi myös yli surun, joka vaimon kuolemasta seurasi.
Franklia ei siis pelastanut kiitollisuus. Auschwitzissa vangit eivät varmaankaan yleensä pitäneet mitään kiitollisuustuokioita. En usko heillä olleen sellaiseen voimia.
Franklin pelasti rakkaus, joka täyttää meidät, kun emme estele. Se valtaa meidät erityisesti silloin, kun kaikki voimat ovat lopussa. Se ei vaadi muuta kuin totaalista antautumista. Se tuntuu vaikealta koska on niin helppoa. Sitä ei tarvitse etsiä, koska se on jo.
Se pitää vain ottaa vastaan, vastustamatta.