Vastuullisuuden puhdas kenttä

Olen puhunut aika paljon sisäisestä vastuullisuudesta ottaen huomioon, etten ole koskaan selittänyt, mitä sillä tarkoitan.

Sisäinen vastuullisuus on termi, jonka löysin – tai joka löysi minut – muutama vuosi sitten, kun päädyin katsomaan Laura Stormin TEDx-puheen How silence can lead us to a sustainable world.

Laura kertoo siinä sankarin tarinansa menestyksestä romahdukseen ja romahduksesta itsensä löytämiseen.

Puheessaan hän mainitsee sanat Inner Sustainability.

Kun kuulin ne, hehkulamppu päässäni syttyi 💡

Jesss, hihkaisin. Tässä se on! Sisäinen vastuullisuus!

Tästä on jo joitain vuosia. Niiden aikana olen tanssinut tämän käsitteen ympärillä, tietämättä, mitä sillä tekisin ja miten sitä käytännössä edistäisin.

Mutta aina kun mainitsen nämä sanat jollekin, ne yleensä herättävät kiinnostusta ja kysymyksen, että mitä ne oikein tarkoittavat.

Mitä sisäinen vastuullisuus siis tarkoittaa?

Kun nyt asiaa ajattelen, sana, joka tulee ensimmäiseksi mieleeni on muutos.

Jonkin on selvästi muututtava, että emme tuhoaisi meille suosiollista ekosysteemiä tällä planeetalla.

Mutta minkä pitää muuttua? 

Looginen vastaus on, että sen, joka on saanut tämän nykyisen prosessin alulle: ihmisen.

Kuten Nelson Mandela aikanaan sanoi: Köyhyys on ihmisen aiheuttamaa, joten ihminen voi sen poistaakin.

On tietysti vaikeaa ymmärtää, miksi ihmiskunta ylipäänsä on aloittanut nämä tuhon talkoot sen sijaan, että olisi tehnyt kaikkensa elinolosuhteidensa suojelemiseksi. Tämä video on minun vastaukseni siihen kysymykseen.

Tässä kirjoituksessa pohdin nyt sitä, miten ihmisen pitäisi muuttua, jotta vastuullisuus ja kestävä kehitys eivät jäisi vain yksittäisten tulipalojen sammuttamiseksi.

Tässä Jessica Böhmen kokemus:

Se, mikä sai minut muuttumaan, ei ollut tieto, vaan muutos tietoisuudessani, uskomuksissani, arvoissani ja maailmankatsomuksessani. Sisäinen muutokseni johti muutoksiin käyttäytymisessäni.

Me tarvitsemme syvempää muutosta. Meidän on muututtava, läpikotaisin.

Kun googlasin termiä Inner Sustainability, kirjailija Ann Purcellin artikkeli Inner Sustainability: A New Concept for Earth Day Huffington Postissa nousi esiin ensimmäisten osumien joukosta.

Yksi alue, jota ei ole otettu huomioon kestävän kehityksen liikkeessä, on “me”, ihmiset, sellaisina kuin olemme. Voimmeko me olla vastuullisempia sisimmässämme, tietoisuudessamme?” hän kysyy.

Jokaisen sisällä oleva hiljainen transsendenttinen tietoisuuden taso on puhtaan vastuullisuuden kenttä”, hän jatkaa.

Tämä lause sai minut pysähtymään.

Kyllä, sanoin taas.

Syvällä sisimmässämme olemme kaikki myötätuntoisia ja rakastavia, koska olemme osa puhtaan vastuullisuuden kenttää.

Vastuullisuuden puhdas kenttä! Mikä ihana sana!

Syy siihen, että käyttäydymme usein vastoin omia etujamme, on se, ettemme ole tasapainossa oman sisimpämme, toistemme, luonnon ja sen jonkin kanssa, jota ei voi kuvata sanoin, mutta jonka me kaikki tiedämme olevan olemassa.

Purcell puhuu ”transsendenssista”, vaikeasta käsitteestä, joka väistämättä johdattaa meidät  tieteellis-materialistis-mekanistisen maailmankatsomuksemme rajaaman kentän ulkopuolelle. 

Siellä seikkaileminen on meille vaikeaa, koska olemme tottuneet tekemään jyrkkiä eroja rationaalisen ja irrationaalisen, luonnollisen ja yliluonnollisen, tieteellisen ja henkisen välillä.

Ajattelemme maailman koostuvan toisensa poissulkevista vastakohdista, vaikka se, mitä kutsumme ”maailmaksi” on aina vain jokaisen oma kokemus mysteeristä nimeltä todellisuus, jota fyysikot yrittävät parhaansa mukaan selvittää,  ja josta meillä jokaisella on vain omassa tietoisuudessamme oleva – kokemus.

Ja kun kukaan ei tiedä sitäkään, mitä ja mikä on se tietoisuus, joka asiat kokee,  olisi minusta viisainta olla sulkematta mitään vaihtoehtoja pois ja olla avoin elämän mysteerille.

Minusta ihmetys (wonder) on rakentavampi tulokulma todellisuuteen.

Meillä on tarve järjestellä ja luokitella ilmiöitä, mutta maailmankaikkeus ei noudata meidän luokittelujamme.  Yritämme niillä saada järjestystä kaaokseen, sillä niin aivomme toimivat, mutta kovin tuloksellista se ei näytä hyvinvointimme kannalta olevan.

Vastakkainasettelumme on vain lisännyt kaaosta.

Dualistinen, erillisyyttä korostava mekanistis-materialistinen maailmankatsomuksemme, johon länsimainen kulttuuri perustuu, on osoittautunut puutteelliseksi.

Me tarvitsemme tiedon lisäksi viisautta.

Miten me sitä saisimme?

Viimeisinä vuosinaan sosiologi Abraham Maslow lisäsi kuuluisan tarvehierarkiansa huipulle tarpeen nimeltä itse-transsendenssi (self-transcendence). Sen voi ehkä määritellä tarpeeksi saada yhteys johonkin itseämme suurempaan.

Mitä tämä itseämme suurempi on?

Siihen ei voi vastata mitenkään yksiselitteisesti. Sen sijaan on keinoja, joiden avulla siihen pääsee ehkä kiinni:

  • Hiljaisuus
  • Pysähtyminen
  • Kontemplaatio
  • Läsnäolo
  • Luonnossa liikkuminen
  • Offline-tilan pyrkiminen aina kun mahdollista

Alkuperäiskansojen viisaus (kuten shamanius) ja maailman viisaustraditioiden (buddhalaisuus, taolaisuus, jooga, hindulaisuus jne) opetukset avaavat non-dualistista, ykseyteen, perustuvaa näkökulmaa itseemme, toisiimme ja luontoon.

Kuten Sara Schley sanoo

Tietoisuus yhteydestämme kaikkeen on eräänlainen visio; se saa meidät toivomaan parempaa elämänlaatua ja tasa-arvoa kaikille planeetan ihmisille.”

Eikä vain ihmisille vaan kaikille eläville olennoille.

Kirjassaan “Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta” (The Descent of Man) Charles Darwin sanoo ihmisyyden (humanity) olevan jalo hyve.

Sen ytimessä on kyky tuntea myötätuntoa toisia kohtaan. Myötätunto on supervoimamme. Se on pitänyt meidät hengissä evoluutiomme aikana.

Darwin uskoi myötätuntomme leviävän vähitellen lähimmäisistämme kaikkiin tunteviin olentoihin.

Kutsun sisäistä vastuullisuutta inhimilliseksi näkökulmaksi kestävään kehitykseen.

Inhimillisyys tuntuu olevan kadoksissa mutta ehkä me saisimme sen takaisin?

Luen parhaillaan megabesteller-kirjaa How to do Nothing. Se kertoo pysähtymisen eli esimerkiksi puistossa istuskelun, ruusujen haistelemisen ja lintujen tarkkailun hyväätekevästä vaikutuksesta.

Kirjoittaja kannustaa suuntaamaan huomiomme pois mobiililaitteistamme ja sosiaalisesta mediasta sellaisiin asioihin, joiden myötä voimme luoda aidosti mielekkäitä yhteyksiä muihin – ja itseemme.

Hän kehottaa myös uudestaan pohtimaan käsitettä tuottavuus. Meillähän on tapana pitää turhana sellaista toimintaa, joka ei ole silmissämme tuottavaa vaikka se olisi meille välttämätöntä, kuten itsestämme huolehtiminen,  lepo, vapaa-aika, jopa laiskottelu.

Minusta on kiinnostavaa, että kirjasta, joka kritisoi huomiotalouttamme ja kannustaa olemaan tekemättä mitään, on tullut menestys – maailmassa, jota huomiotalous hallitsee.

Pohjimmiltaan Odellin kirja ei kuitenkaan ole kritiikkiä mitään vastaan (vaikka sen alaotsikko onkin huomiotalouden vastustaminen) vaan kannanotto sen puolesta, että alkaisimme pitää itsestämme parempaa huolta.

Jos me emme voi hyvin, ei voi hyvin ympäristömmekään.

Tämä kirjoitus on vasta alkusoittoa projektilleni, jonka tavoite on tehdä sisäisestä vastuullisuudesta kansalaistaito. Sen perusteet pitäisi minusta opettaa kaikille jo alakoulussa.

Projekti jatkuu. Jos haluat olla siinä mukana, ota yhteyttä.

Yksin tämä ei onnistu.

(Kuva: Charlie Chaplin – Modern times /Wikimedia Commons)