Korpikolva, Lahokapo, Palolatikka, Kaskikeiju, Punahärö, Haavasahajumi, Mäntyhuppu.
Olen viime päivinä tutustunut metsähyönteisten salaiseen maailmaan.
Niitä on käsittämätön määrä vaikka osa niistä on jo kadonnut ihmisen aikaansaaman luontokadon seurauksena.
Korpikolva (Pytho Kolwensis) esimerkiksi on hyvin uhanalainen ötökkä. Eikä ihme. Se on hyvin vaativa. Wikipedian mukaan Korpikolva
(…) tarvitsee keski-iältään 135–185 vuotta olevan metsän, jossa on kaatuneita kuusia. Sen asuttaman lahopuun on oltava riittävän suuri läpimitaltaan, puun rungon täytyy olla vähintään puoliksi kuoren peitossa, sienirihmastoa ei saa olla enempää kuin 75 prosenttia kuoren alla ja lisäksi puun on yleensä oltava suurimmaksi osaksi irti maasta.
Useimmat meistä eivät ole koskaan nähneet Korpikolvaa eivätkä tule koskaan näkemäänkään.
Mutta jos Korpikolva katoaa, jotain muuttuu.
Se ei välttämättä romahduta ekosysteemiämme – lajejahan kuolee jatkuvasti ja täällä vielä ollaan.
Jotenkin me olemme oppineet tulemaan toimeen esimerkiksi ilman aavikkojäniskengurua.
Toisaalta – tässä mystisessä maailmankaikkeudessamme kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kun jotain katoaa, jokin muuttuu, emmekä me aina, emmekä ainakaan heti, tiedä, mikä ja miten.
Kuulin eilen hyvän vertauksen:
Jos lentokonetta kasassa pitävistä muttereista muutamia katoaa sieltä täältä, lentokone pysyy vielä ilmassa.
Kunnes se viimeinen niitti irtoaa.
Ja kone putoaa.
Me emme tiedä, minkä uhanalaisen lajin katoaminen on se viimeinen niitti, joka pistää maailmankirjat sekaisin.
Tässä tilanteessa olisi siis viisainta pitää mahdollisimman moni laji hengissä ja elinvoimaisena.
Jotta meillä olisi kovakuoriaisia, meillä pitää olla lahopuita, metsäpaloja ja haavikkoja.
Haavatkin ovat nimittäin Suomessa kovaa vauhtia vähenemässä, ja se on huono juttu, sillä haapa antaa kodin noin tuhannelle eliölajille, joista 120 elää vain haavassa.
Eikö ole ihmeellistä?
P.S. Hyttysiä ei kannata alkaa mökkipihastaan myrkyttämään ellei halua rantansa muuttuvan ennen pitkää haisevaksi liejuksi.