Edithin toivo

Jos minulla olisi edes viiden prosentin mahdollisuus selvitä, pelkäisin, koska toivoisin pääseväni ohituskaistalle. Mutta kun toivoa ei ole, ei ole myöskään pelkoa.”

Näin sanoo vakavasti sairas kaupunkiaktivisti Tanja Jänicke Helsingin Sanomien haastattelussa.

Olen pitkään miettinyt, miksi sana ”toivo” ei oikein resonoi minun mielessäni.

Tanja avasi sen hienosti.

Toivo elää tulevassa. Toivo ei ole tässä ja nyt.

Tanjan haastattelu tuli mieleeni, kun kuuntelin Edith Eva Egerin haastattelua.

Edith on 92-vuotias unkarilaissyntyinen psykologi, joka 16-vuotiaana käveli sisään portista, jonka yläpuolella luki Arbeit Macht Frei. Hän käveli sisään eri jonossa kuin äitinsä, joka päätyi samantien ”suihkuun”.

Edith katsoi savua, joka nousi viereisen parakin savupiipusta. Parasta, että alat puhua äidistäsi menneessä aikamuodossa, hänelle sanottiin.

Sitten hänen päänsä ajettiin kaljuksi. Mutta ei päivä siihen päättynyt. Ennen kuin se oli ohi, hänet pakotettiin tanssimaan ”kuolemanenkeli” Josef Mengelelle.

Miten Edith selvisi?

Hän kertoo löytäneensä leirillä Jumalan. 

Sitä voi olla vaikeaa ymmärtää. Mutta ilmeisesti äärimmäisissä olosuhteissa, kun ihmisestä jää jäljelle pelkkä ydin, hän ei enää kykene analysoimaan asioita järkevästi.

Edith ei siis jäänyt pohtimaan, miksi Jumala salli keskitysleirit. Jumala nimittäin puhui Edithille viisaita:

Älä kysy, miksi tämä tapahtui sinulle. Kysy, mitä seuraavaksi.

Tämä johti Edithin oivallukseen: Toivo ei ole roikkumista jossain tulevaisuuden haaveessa. Se on sijoittamista uteliaisuuteen.

Toivo on sijoittamista uteliaisuuteen.

Ei siis tulevaisuuteen. Vaan uteliaisuuteen.

Tämä on ehkä hienointa, mitä olen oppinut ehkä koskaan.

Elie Wiesel kertoo kirjassaan Yö, että ne keskitysleirivangit, jotka toivoivat pääsevänsä vapaaksi esimerkiksi seuraavaan hanukkaan mennessä, kuolivat.

Nietzsche sanoo, että toivo on pahin kaikista tunteista, koska se pitkittää ihmisen kärsimystä.

Mutta on toisenlaistakin toivoa, Edithin toivoa.

Vaikka tilanne olisi kuinka toivoton tahansa, voimme aina suhtautua siihen uteliaasti. Ja kun asiaa tarkemmin ajattelee, uteliaisuus on ainoa järkevä tulokulma elämään.

Mehän emme koskaan tiedä, mikä meitä odottaa.

ARKISTO: