Vuoden 2018 ilonaiheitani on ollut tutustuminen englantilaisen filosofin Alain de Bottonin perustamaan ”elämänkouluun” (The School of Life).
De Bottonin tulokulma elämään on lempeän sarkastinen. Tässä hänen uudenvuodentoivotuksensa:
Toivokaamme, ettei vuodesta 2019 tule liian raskas ja että siihen sisältyisi edes muutama ilon ja optimismin hetki, keskellä kaikkia niitä haasteita, jotka vääjäämättä kuuluvat ihmisyyteen.
Jaoin toivotuksen ystävilleni. Palaute oli lähes pelkästään kielteinen.
Mun mielestä tuossa vellotaan negatiivisuudessa, sanoi eräs. Musta toi on aika kauhea, sanoi toinen. Eipä ollut kovin positiivinen viesti, sanoi kolmas. Ja niin edelleen.
Tämä oli minusta yllättävää. Minusta toivotus oli virkistävän myötätuntoinen.
Sitten muistin, että minähän olen kyntäjä. Kuten ilmeisesti Alain de Bottonkin.
Iso ajatus-kirjassani jaan ihmiset leikkimielisesti kyntäjiin ja surffareihin.
Tästäkään en ole saanut ystäviltäni juuri kiitosta.
Surffari-leima koetaan halventavaksi. Sehän viittaa pinnallisuuteen. Ystävieni mielestä ihannoin kyntäjiä. Ehkä tässä on hieman perää. Raskasmieliset kyntäjät ovat synkkää seuraa mutta heidän kärsimyksellään on usein hopeareunus. Se tuottaa maailmaan merkityksellisiä asioita. Kuten Uuno Kailas hienosti kiteyttää, jos näkinkenkä luo ”helmen hyvän/ luo kivustaan se sen”.
Nykyisin kivusta ei ole lupa puhua, ei ainakaan, jos liikkuu henkisen kasvun piireissä. Monet gurut opettavat, että elämän perustaajuus on onni ja ilo. Olen itsekin ajatellut näin.
Kunnes aloin väsyä.
Tajusin, että iloisena oleminen vei minulta paljon voimia. Aloin myös stressaantua. Tiesin, että iloiset ihmiset menestyvät. Mutta miten olla iloinen, jos ei ole?
Buddhalaisilla on sympaattinen käsite tatata. Se tarkoittaa elämänsellaisuutta(the suchness of life). Elämä on.
Ei iloista eikä surullista vaan sellaista.
Viime vuonna lähipiirissäni julkaistiin kirjoja, rakastuttiin, mentiin kihloihin, perustettiin yritys ja hankittiin koiranpentu. Siellä myös sairastuttiin syöpään, tehtiin itsemurha, uuvuttiin, lopetettiin yritys, erottiin kumppanista. Siellä naurettiin ja itkettiin, joskus kumpaakin yhtä aikaa.
Enimmäkseen lähimmäiseni ovat kuitenkin vuonna 2018 juoneet kahvia, käyneet kaupassa, surffanneet internetissä, ulkoiluttaneet koiriaan, maksaneet laskuja ja lähettäneet sähköposteja.
Eläneet.
Elämä on asennekysymys, sanotaan. Niinhän se on. Mutta siitä tulee aika raskasta, jos asennettaan joutuu jatkuvasti korjaamaan. Paljon helpommalla pääsee, kun hyväksyy kaiken, niin tilanteensa kuin asenteensa, tunteensa ja tuntemuksensakin, sellaisina kuin ne ovat. Ohimenevinä. Elämän sellaisuutena.
Nyt ystävällisyyden vuonna kannustan kaikkia olemaan ystävällisiä ensimmäiseksi itselleen. Oli sitten kyntäjä tai surffari, tai, kuten useimmat meistä, jotain siltä väliltä.
Älä piinaa itseäsi siitä, ettet pysty olemaan muuta kuin olet tai tuntemaan muuta kuin tunnet. Pelisi ei ole pelattu.
Monet hyvät asiat ovat tulleet elämääni, kun olen lakannut toivomasta, yrittämästä, junailemasta. Usein jopa melkoisen lannistumisen ja masennuksen hetkellä. Jotkut ovat tulleet siinä mystisessä virtauksen tilassa, jota kutsun huminaksi. Silloin nostetaan jalka jarrulta ja annetaan mennä.
Olen harvasta asiasta niin varma kuin tästä: hyvän elämän salaisuus ei ole missään erityisessä tunnetilassa pysyminen vaan vastustamisen lopettaminen.
Kääntäen se tarkoittaa kaiken, niin hyvän kuin pahankin, vastaanottamista ilman vastarintaa.
Se tarkoittaa sanomista kyllä elämälle, sen koko kauheassa kauneudessa.
Vastustamisesta irtipäästäminen on siksi ehkä elämän tärkein asia.
Monet teistä tietävät, että olen kirjoittanut vastustamisesta käsikirjoituksen. Minun piti julkaista se itse, mutta sitten se päätyikin Atenan kustannusohjelmaan. Projekti viivästyy tästä syystä hieman mutta en vastusta tätäkään asiaa.
Ja nyt vain leuka rintaan ja rohkeasti kohti uusia pettymyksiä, kuten eräs tyttäreni ystävä tapaa sanoa. Kyllä niiden seassa ilonaiheitakin tulee.