Tällä viikolla Ihmeiden oppikurssissa (IOK) on kerrattu ongelmiemme kuviteltuja ja todellisia syitä sekä kaunan ja kiitollisuuden toisiaan kumoavaa voimaa. Lisäksi olemme oppineet uuttakin: Ihmeitä ei näe pimeässä.
Tällä viikolla olen myös ollut erityisen ärsyyntynyt Pam Groutiin, jonka kirjan The Course in Miracles Experiment avulla käyn IOKia.
Hän toistaa jatkuvasti ajatusta, että kun harjoitamme kiitollisuutta ja hyppelemme elämämme mättäillä kuin iloiset pääsiäispuput, Universumi (tai Tyyppi, joksi Pam tätä salaista kaiken pyörittäjää kutsuu) alkaa suorastaan tuputtaa meille ihanuuksia.
Minun kokemukseni on toinen.
Kiitollisuus ei ole ensinnäkään mikään taikavoima, vaikka niin moni niin väittääkin. Olen blogannut tästä jo jokin aika sitten, joten ei siitä nyt sen enempää. Blogin voit lukea klikkaamalla tähän.
Toiseksi, vetovoiman laki, johon Pam uskoo, ei ainakaan minun elämässäni toimi niinkuin hän ja monet muut väittävät sen toimivan: että väreilemällä autuailla taajuuksilla alkaisimme vetää puoleemme autuaita asioita.
Minäkin uskon vetovoiman lakiin, jossain määrin. Olen varma, että ajatuksillamme on elämäämme paljon enemmän vaikutusta kuin yleensä ajattelemme.
Mutta ei meidän tarvitse yrittää koko ajan olla hyvällä tuulella hyviä asioita saadaksemme.
Ja se on hyvä uutinen, sillä toisin kuin Pam näyttää väittävän, hyväntuulisuus ei ole valinta.
Me emme voi päättää, millä tuulella olemme eikä meidän, Tyypille kiitos, tarvitse yrittääkään.
En ole aivan selvillä, mitä Tyyppi meistä tahtoo mutta tiedän ainakin sen, ettei Hän viisaudessaan vaadi meitä tuntemaan muuta, kuin mitä kulloinkin tunnemme. Sehän olisi älytöntä.
Tyyppihän se meidät loi ja antoi meille tietoisuuden lisäksi kehon, joka on monimutkainen psykofyysinen kokonaisuus. Mielialoihimme vaikuttavat ajatustemme ja asenteidemme lisäksi myös esimerkiksi hormonit.
Olo voi olla vaikka kuinka kamala ja silti hyviä asioita voi tapahtua. Ja päinvastoin.
On eräs olotila, joka toimii hämmästyttävän hyvin: antautuminen. Ja mikä kummallisinta, se onnistuu parhaiten kun olemme aivan romuina.
Mikään, mitä voimme elämämme eteen tehdä, ei ole niin voimallista kuin nujertuminen, romahtaminen, lannistuminen ja luovuttaminen.
Toisin sanoen resistanssista, vastustamisesta, irtipäästäminen.
Siksi kirjoitin siitä kirjan.
Tiedän, että tämä kuulostaa ristiriitaiselta mutta vain siksi, että emme ymmärrä miten valtavan tuhoisa voima vastustaminen on.
Gospel-laulaja Amy Grantilla on ihana kappale Better than A Hallelujah:
Jumala ei kuule valitustamme. Hän kuulee sävelmän. Me olemme kaunista kaaosta. Särkyneiden sydäntemme rehellinen itku on Jumalalle otollisempaa kuin pyhien sanojen toisteleminen.
Suunnilleen noin Amy laulaa. Tuosta voisi melkein päätellä, että Tyyppi on sadisti mutta säkeissä on suurempi viisaus. Tyyppi hyväksyy meidät juuri sellaisina kuin olemme ja näkee meidät läpikotaisin kauniina, silloinkin kun olemme nyyhkyttäviä kasoja.
Päivä voi todellakin paistaa risukasaan ja sokea kanakin voi löytää jyvän.
Eikä meidän tarvitse jatkuvasti yrittää olla jotain muuta kuin olemme. Me kelpaamme sellaisina kuin olemme, kauniina kaaoksena.
Pimeässä emme näe ihmeitä, mutta siellä ollessamme meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin tarttua siihen käteen, joka ottaa meistä kiinni.
En tiedä, oliko tuo ajatus IOKin mukainen, mutta lohdullinen se ainakin on.
Ja kokemukseni mukaan me emme koskaan ole pimeässä yksin. Se se vasta ihme on. Se on kirjani Vastustamaton keskeinen sanoma. Ja vaikka se siltä saattaa kuulostaakin, sillä ei ole mitään tekemistä uskontojen kanssa.
……………………
Ihmeiden oppikurssi
85. Kappaleiden 69-70 kertausta
86. Kappaleiden 71-72 kertausta
87. Kappaleiden 73-74 kertausta
88. Kappaleiden 75-76 kertausta
89. Kappaleiden 77-78 kertausta
90. Kappaleiden 79-80 kertausta
91. Ihmeet näkyvät valossa