Strömsö on ainakin suomenkielisten suomalaisten mielikuvissa paikka, jossa on koko ajan ”mysigt”, kuten ruotsiksi sanotaan. Siellä on viihtyisää ja mukavaa. Purkissa on itsetehtyä omenahilloa ja pihapuussa omin käsin nikkaroitu linnunpönttö. Tuoksuu minttuteeltä ja mäntysuovalla pestyiltä räsymatoilta.
Strömsön vastakohta on paikka, jossa elämä näyttää arpisen puolensa. Siellä menee niin kuin Jakomäessä ja Kontulassa, jossa sekakäyttäjät hiippailevat töhrittyjen betoniseinien välissä. Siellä asuu ihmisiä, jotka ovat pudonneet väliin ja jotka eivät ole kuulleetkaan hillosokerista. Intiaanisokerista puhumattakaan. Siellä asuu lapsia, joilla ei ole kotiintuloaikoja. Siellä kannetaan Lidlin muovikasseissa kotiin halpaa keskiolutta ja sikanautaa.
Mikä oikeastaan on Strömsön ja Kontulan ero? Siis muussa kuin kielimielessä?
Ei mene kuin Strömsössä on vakiintunut tarkoittamaan sitä, että asiat eivät suju mutkattomasti vaan menevät pieleen. Strömssössä soudetaan vaivattomasti eteenpäin, olkihattu päässä ja termospullo pärekorissa, ikuisen auringon helottaessa pilvettömällä taivaalla. Se, että siellä puhutaan ruotsia on sivuseikka.
Kontulassa keskitytään ylläpitämään katkeamatonta olutpöhnää, koska elämä on kamalaa ja kamalan vaikeaa.
Vaikka en yleensä pääsekään ensimmäistä oluttani pidemmälle, olen viettänyt melkoisesti aikaa yhdessä jos toisessa itähelsinkiläisessä lähiössä.
Elin vuosia näissä kaupunginosissa. Strömsössä vierailu tuntui silloin todella tuskalliselta. Havaitsin jossain vaiheessa tuntevani oloni erityisen epämukavaksi tilanteissa, joissa juhlittiin jonkun ihmisen Menestystä. Kuten esimerkiksi lakkaisissa. Pelkäsin erityisesti, että minulta tullaan kaiken onnistumisen äärellä kysymään se kauhea kysymys joka aina kysytään kun tapaa jonkun sukulaisensa pitkästä aikaa: Mitä teille kuuluu?
No mitäs tässä. Olen eronnut. Olen työtön. Lapsi voi huonosti. Meillä ei tänä(kään) keväänä vietetä lakkiaisia. Eikä sillä ole väliäkään koska olen tyytyväinen, että yleensä saan vedetyksi keuhkoihini ilmaa ja nielaistuksi kulauksen tästä lämpimästä kuohuviinistä ilman että alan itkeä…
Mikä on tällaisten ihmisten paikka? Onko meidät ikuisesti tuomittu katselemaan Strömsötä ikkunan läpi, pääsemättä ikinä sinne, missä on aina kivaa?
Minulla on teoria. Se on se, että on olemassa jana, jonka toisessa päässä on Strömsö ja toisessa Kontula. Kukaan ei oikeastaan asu kummassakaan vaan jossain siinä välissä.
Elämän rikkaus avautuu niille, jotka hyväksyvät sekä sisäisen strömsönsä että kontulansa.
Eräissä lakkiaisissa juttelin kerran kuvankauniin ylioppilastytön kanssa, joka yllättäen, keskellä juhlapöhinää, avautui minulle. Hän sanoi, että elämä on kauhean raskasta eikä hän yhtään tiedä, mitä tekisi. Katselimme toisiamme silmiin. Siinä kohtasi toisensa kaksi Kontulaa. No, tyttö palasi pian takaisin Strömsöhön, koska jos elämässä on yksi päivä jolloin siellä kannattaa pysyä, niin se on juuri oma ylioppilasjuhla. Soin sen hänelle ilomielin!
Mutta ehdin sanoa hänelle, ettei Kontulaakaan tarvitse pelätä. Sehän on paikka, jossa ihminen on aidoimmillaan. Siellä ei teeskennellä. Ollaan mitä ollaan. Se on itse asiassa hyvä lähtökohta lähteä elämään mielekäs elämä, ilman ulkoa tulevia suorituspaineita. Kun on kerran ollut Kontulassa, ei enää pelkää joutuvansa sinne. Ne ovat tuttuja kulmia.
Namaste! Keksin tälle juuri uuden käännöksen:
Kontula minussa näkee Kontulan sinussa.