Olen viime aikoina lukenut paljon kaunokirjallisuutta.
Viimeksi Emilia Kukkalan “Kaiken jälkeen”. Sitä ennen luin ruotsalaisen Sofia Rönnow Pessahin “Elämäni miehet”.
Kumpikin kirja on erittäin hyvin kirjoitettu.
Ja kumpikin kirja tekee, kuten ruotsalainen kriitikko totesi Rönnow Pessahin kirjasta, hyvin surulliseksi.
Näissä kirjoissa hyvinvointivaltioiden etuoikeutetut kansalaiset voivat huonosti. He käyttävät vuoronperään mielialalääkkeitä ja huumeita, harkitsevat itsemurhaa, juovat viinaa, polttavat tupakkaa, syövät roskaruokaa – ja harrastavat pakkomielteenomaisesti seksiä.
Tai panevat, kuten Rönnow Pessah asian ilmaisee.
Koko ajan. Ketä tahansa. Milloin tahansa. Missä tahansa. Miten tahansa.
Kirjat luettuani olin sisältä aivan tyhjä.
Tässäkö me nyt olemme? Miksi me olemme tässä?
Pieni kuolema
Koska edellinen blogikirjoitukseni käsitteli sooloelämääni, jossa juuri nyt ei ole seksiä, niin jäin miettimään erityisesti seksikysymystä.
Paitsi fyysisen vuorovaikutuksen vaalimiseen, seksiä käytetään usein samaan tarpeeseen kuin päihteitä ja roskaruokaa: turruttamaan jotain tunnetta, jonka kokeminen on liian raskasta.
Ranskalaiset kutsuvat orgasmia pieneksi kuolemaksi. Se on pieni poistuma elämästä. Kaikki pysähtyy hetkeksi.
Ja se on kieltämättä ihanaa. Se on vastustamisesta irtipäästämistä. Äärimmäistä antautumista. Sulautumista kaikkeuteen.
Meditointi vaikuttaa samalla lailla. Siihenkin voi siksi jäädä koukkuun.
Kyllä minä seksin merkityksen ymmärrän. Sillä on paljon terveysvaikutuksia, samoin kuin meditoinnilla. Ja onhan hyvä seksi todella ihanaa.
Yhteys
Seksikokemusta vielä syventää se, että sitä harrastetaan usein toisen ihmisen kanssa. Yhteys toiseen on parantava kokemus, erityisesti meille, joiden maailmankuvaa hallitsee käsitys erillisyydestä, dualismi.
Täällä me sinkoilemme toisistamme, maailmastamme, maailmankaikkeudestamme ja usein itsestämmekin irrallisina satelliitteina. Ei ihme, että se lyhyt yhteyden kokemus, jonka seksissä tavoitamme, koukuttaa.
Ja kyllä se koukuttaakin.
Eikä vain nuoria. Eikä vain miehiä. Ympärilläni on muutamiakin ikäisiäni soolonaisia, jotka ilmoittavat tarvitsevansa seksiä. He eivät voi elää ilman sitä. Yksi kertoi hoitavansa suruaankin seksillä.
Mutta jos sen haluaminen alkaa ohjata elämää, niin mistä silloin on kyse?
Jos jatkuvasti on seksistä saadun endorfiini- ja oksitosiinnosteen tarpeessa, niin tarkoittaako se, että elämä ilman sitä on jotenkin sietämätöntä? Tai siitä puuttuu jotain?
Onko seksi länsimaisen ihmisen keino kokea edellämainittua yhteyttä, jota muilla keinoin emme voi kokea?
Ja tähän on päätynyt Emilia Kukkalakin:
Puren ja nielen C:tä ja mieleen juolahtaa, onko kannibalismikin vain tragikoominen yritys ratkaista erillisyyden kipu ja tulla yhdeksi. Kaksi ihmistä syömässä toisiaan, täyttämässä, ja tyhjentämässä. Eri ruumiisiin tuomitut ihmiset pääsemättömissä erillisyydestään, eivät siksi saa tarpeekseen.
Seksi on kuitenkin cool
Seksin harjoittamista, jopa seksiaddiktiota, pidetään systeemissämme jotenkin hyväksyttävämpänä kuin yhteyden hakemista esimerkiksi henkisyyden harjoittamisesta.
Henkisiä ihmisiä kutsutaan usein naurettaviksi hörhöiksi. Heistä ei kirjoiteta laatukirjallisuutta eikä heistä tehdä elokuvia, joitain huonoja evankeelisten propagandafilmejä lukuunottamatta.
Seksihurjastelijat nähdään paljon edustavammassa valossa. He ovat jotenkin cooleja, kaikessa karuudessaankin.
Jään nyt pohtimaan tätä asiaa, koska en oikein tiedä, mitä siitä ajattelisin.
Ja mietin Pyhää Teresaa, jonka ”hengellisestä” hurmiosta moni taiteilija otti kaiken irti, kuuluisampana Gian Lorenzo Bernini.
Äärimmäinen nautinto, oli se sitten fyysistä tai hengellistä lajia, on pieni kuolema, hetkellinen yhteys, ”pieni taivas ennen itseensä palaamista”, kuten Emilia Kukkala kirjoittaa.