Meillä menee paremmin kuin koskaan mutta kovin onnellisia emme silti ole. Kärsimyksen ongelma on ikivanha ja sen ratkaisemiseksi on vuosituhansien aikana kehitetty loputtomasti keinoja ja menetelmiä. Nykyisin näitä ratkaisuja tarjoaa jatkuvasti kasvava itsehoitokirjallisuuden sektori. Mutta onko self-helpistä mitään hyötyä? Voiko se itseasiassa olla osa ongelmaa, jota se pyrkii ratkaisemaan?
Näin väittää psykoterapeutti Emilia Kujala Helsingin Sanomien haastattelussa.
Kujala sanoo koko sektorin olevan harhaanjohtavaa huijausta erityisesti siksi, että sen taustalla oleva “yltiöoptimistinen” maailmankuva on harhainen. Väite, että “kunhan vain tarpeeksi yrittää, ongelmat ratkeavat ja murheet väistyvät” ei hänen mielestään ole totta.
Self-help myy “fantasiaa, jossa vaikeuksista edetään voittoon ja valaistumiseen,” Kujala sanoo, kun olisi “rakentavampaa opetella tulemaan toimeen vaikkapa ahdistuksen tai uniongelmien kanssa kuin pyrkiä pääsemään niistä eroon”. Hän kannustaa ihmisiä kapinoimaan loputonta itsensä kehittämistä vastaan.
Self-help pyrkii ensisijaisesti muuttamaan yksilöä, vaikka Kujalan mielestä muuttaa pitäisi maailmaa.
YLEn verkkosivuilla Kujala jatkaa kapinaansa. Self-helpillä ja loputtomilla hyvinvointivinkeillä “koukutetaan ihmiset loputtomaan itsensä tarkkailuun suhteessa ulkoapäin viestittyihin standardeihin”, hän kirjoitaa:
“Kun siis kerrotaan ihmisille, miten elää hyvää elämää, määritellään samalla, millainen on hyvä ihminen.”
Kujalan kapina kiinnostaa minua ensinnäkin siksi, että olen itse kirjoittanut self-helppiä ja toiseksi siksi, että viimeaikoina on alettu puhua terapeuttisesta vallasta ja siitä “julmasta optimismista”, jotka itsehoitoteollisuus lietsoo.
Professori Kristiina Brunila on kirjoittanut aiheesta kirjankin “Terapeuttinen valta — Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa”.
”Yhteiskunnalliset ongelmat eivät ratkea, vaikka kaikki menisivät terapiaan”, Brunila sanoo Avun haastattelussa. Meitä hallitaan terapialla, hän julistaa.
Bloggasin tästä aiheesta heti Brunilan haastattelun luettuani. Emilia Kujalan tämän syksyiset kirjoitukset saivat minut tarttumaan aiheeseen uudestaan.
Hyvä paha self-help
Olen Brunilan ja Kujalan kanssa periaatteessa samaa mieltä mutta en aivan täysin kuitenkaan. Totta on, että on paljon self-helppiä, joka ohjaa ihmisiä tavoittelemaan onnellistumista. Minäkään en pidä sitä ratkaisuna sen enempää yksilön kuin yhteisönkään ongelmiin.
Vakaa kokemukseen perustuva käsitykseni on, että ihminen ei tavoittele autuudenkaltaista onnellisuuden olotilaa vaan merkityksellisyyttä, jota antiikin kreikkalaiset kutsuivat eudaimoniaksi. Tätä samaa ajatusta jalosti edelleen psykiatri Viktor Frankl teoksessaan Elämän tarkoitusta etsimässä.
Aatami ja Eevakin tylsistyivät Paratiisissa, koska oleskelu onnen tilassa käy pitkän päälle tylsäksi. Ihminen on koodattu kasvamaan ja kehittymään. Muutenhan istuisimme yhä luolissamme kaivelemassa raa´an lihan suikaleita hampaidemme välistä.
Mitä self-help oikein on?
Self-help -sektorista on vaikea sanoa yleisesti ottaen oikein mitään, koska sen tarjonta on hyvin sekalaista. Tarjolla on viittä vinkkiä siihen ja kolmea keinoa tähän ja seitsemää askelta tuonne. Tarjolla on lupauksia ja pikaratkaisuja. Näiden neuvojen avulla vapaudut siitä ja tästä! Tällä reseptillä onnistut! Kokeile tätä menetelmää – saat rahat takaisin, jos ei toimi!
Katteettomat lupaukset ja pikaratkaisut myyvät, koska monet meistä janoavat nopeaa oikotietä ulos vaikeuksiemme viidakosta.
Minäkin hurahdin aikanani paitsi self-helppiin, myös uushenkisyyteen, koska en jaksanut siinä kylppärin lattialla sikiöasennossa maatessani tarttua vaativampaan kirjallisuuteen – enkä edes hakeutua terapiaan, vaikka olen tohtoritutkinnon suorittanut ja peruskoulutukseltani filosofi.
Mutta onhan tarjolla muunkinlaista self-helppiä.
Ennenkuin self-helpistä puhutaan, pitäisikin tietää, mistä oikein puhutaan.
Suomenkielisessä Wikipediassa sanotaan, että ”Itseapukirjallisuus eli self help -kirjallisuus on tietokirjallisuuden laji, joka pyrkii auttamaan lukijaansa elämään paremmin”. Englanninkielisessä Wikipediassa se määritellään ”itseohjautuvaksi itsensäparantamiseksi taloudellisesti, fyysisesti, henkisesti tai emotionaalisesti, usein vahvaan psykologiseen perustaan nojaten.”
Self-helppiin liittyy paradoksi: se on itsensä parantamista mutta ei omin päin vaan muiden jakamien neuvojen avulla.
Mistä kaikki alkoi?
Self-helpin historia ulottuu ainakin antiikin Kreikassa eläneeseen Hesiodokseen, joka jakeli ihmisille elämänohjeita 700-luvulla ennen ajanlaskun alkua.
Hesiodoksen jälkeen perinnettä ovat jatkaneet esimerkiksi roomalainen keisari Markus Aurelius (121-180), jonka teoksen Itselleni: Keisarin mietteitä elämästä stoalainen elämänfilosofia on viimeaikoina noussut etenkin nuorten miesten suosioon.
Ja sitten on tietysti Tao te Ching, taolaisuuden perusteos, joka on Raamatun jälkeen käännetyin kirja, ja joka kirjoitetiin jo 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Onko Tai te Ching selfhelppiä? Viktor Franklin teokset? Alan Wattsin pohdiskelut? Jeesuksen vuorisaarna? Kymmenen käskyä? Buddhalaisuus? Patanjalin joogasutrat? Kaikki mitä ikinä on sanottu siitä, miten elämä pitäisi elää?
Homo Sapiens hukassa
Vaikuttaa siltä, että ainakin niin kauan kuin Homo Sapiens on osannut kirjoittaa ja lukea, on hän tarvinnut hieman jeesiä elämäänsä. Ehkä hän on tarvinnut sitä aikaisemminkin, mutta koska esihistoriasta ei ole jäänyt meille dokumentteja, on sitä vaikea sanoa. Sen me tiedämme, että erilaisia henkisiä rituaaleja on suoritettu todennäköisesti siitä lähtien, kun aivojemme kehittynein osa, neokorteksi, kehittyi tarpeeksi paksuksi ymmärtämään abstrakteja käsitteitä, noin 500 000 vuotta sitten.
Henkisyydellä eli viisaudella ja self-helpillä on aina ollut yhteys. Nykyisestä itseapukirjallisuudesta suuri osa pohjautuu vanhojen viisausperinteiden popularisointiin eli ns. uushenkisyyteen (New Age).
Kadonnutta yhteyttä etsimässä
Vain mikroskooppisen ohuen siivun evoluutiostaan Homo Sapiens on elänyt nykyisenkaltaista elämää. Eräs suurimmista muutoksista lienee luontoyhteyden katkeaminen. Toinen iso muutos on, että me emme enää elä laumassa. Meillä ei ole ympärillämme lauman suojaa eikä esimerkiksi vanhoja viisaita, tietäjiä, shamaaneita, joilta pyytää ohjausta elämän eri käänteissä. Enää ei kirkkokaan täytä tätä tehtävää.
Mistä päästäänkin kolmanteen muutokseen: Meillä ei enää ole luontevaa keinoa tyydyttää erästä tarvetta, jonka Abraham Maslow lisäsi viimeisinä vuosinaan tarvekartoitukseensa (jota hän ei koskaan esittänyt pyramidina mutta se on toinen juttu). Maslow puhui itsen ylittämisen (self-transcendence) tarpeesta eli tarpeestamme saada yhteys johonkin itseämme suurempaan.
Olemme yksin. Jostain on saatava ohjausta. Jostain on saatava neuvoja. On oltava jotain, jonka puoleen kääntyä hädän hetkellä.
Self-help ja uushenkisyys ovat nykyajan vastauksia tähän hätään. Ne eivät ole terapian korvikkeita, koska terapia ei vastaa kysymyksiin. Se herättää kysymyksiä, joihin ihmisen itse pitäisi löytää vastaus. Mutta kaikki eivät osaa. Ja vastauksia me halajamme.
Ja vastauksia esimerkiksi ikuiseen kärsimyksen ongelmaan on vuosituhansien aikana kehitetty. On kehitetty menetelmiä, kuten uskonnolliset rituaalit ja jooga ja meditointi ja shamanistiset seremoniat, joista ihmiset ovat saaneet apua.
Parhaimmassa tapauksessa self-help ja uushenkisyys perustuvat näihin ikivanhoihin viisauksiin. Ne kierrättävät näitä vanhoja totuuksia ja vaikka ne saattavat tarjota ne helposti sulavina “mäkkäriversioina” niin ainakaan minä en niiden arvoa tohdi kieltää. Kun ihminen makaa itkemässä vessan lattialla, hän tuskin kykenee tekemään Ignatius Loyolan Hengellisiä harjoituksia tai lukemaan Mestari Eckhartin Jumalallisen lohdutuksen kirjaa tai Patanjalin joogasutria. Ehkä hän kykenee vain nielaisemaan vaahtokarkin, jossa ikivanhat viisaudet on vaahdotettu helposti nielaistavaksi suupalaksi.
Mistä muutos lähtee?
Kirjakauppojen oma apu -osastoilla on paljon on humpuukiakin mutta paljon myös sellaista, mikä oikeasti auttaa. Väite että self-help on haitallista on minusta yhtä mielekäs kuin se, että kirjat ovat huonoja ja tv-sarjat pinnallisia. Jotkut ovat ja jotkut eivät.
Viimeisin self help- kirjani Vastustamaton esimerkiksi tekee juuri sen, minkä tekemättömyydestä Kujala self helppiä syyttää: neuvoo ihmisiä “tulemaan toimeen vaikkapa ahdistuksen tai uniongelmien kanssa” sen sijaan, että neuvoisi heitä pyrkimään pääsemään niistä eroon. Samaa sanomaa jakaa hyvin moni muukin self-help -kirja, esimerkiksi Michael A Singerin “The Surrender Experiment”, jonka nimikin jo todistaa, millä asialla se on.
Ja mitä tulee yhteiskunnan muuttamiseen yksilöiden sijaan, ihmettelen, miten yhteiskunta muuttuisi ihmisten muuttumatta. Mehän sen yhteiskunnan muodostamme. Jostain sen muutoksen täytyy lähteä. Yhteiskuntahan ei ole mikään olento, jolla olisi oma tahto. Yhteiskunta olemme me. Meillä se tahto on.
Meidän pitää muuttua, sisältä ulos. Ensimmäiseksi meidän pitää muuttaa non-dualistinen, erillisyyteen perustuva maailmankatsomuksemme ja korjata rikkimennyt yhteytemme itseemme, toisiimme ja luontoon. Muuten mistään ei tule mitään.
Kuten YK:n kehitysohjelman UNDP:n elintarvike- ja maataloustuotantojärjestelmän johtaja Andre Bovarnick on asian ilmaissut:
”Aiemmin ajattelin, että suurimmat ympäristöongelmat olivat biodiversiteetin menetys, ekosysteemin romahtaminen ja ilmastonmuutos. Luulin, että tieteen avulla voisimme ratkaista nämä ongelmat. Mutta olin väärässä. Suurimmat ympäristöongelmat ovat itsekkyys, ahneus ja välinpitämättömyys. Ja näiden käsittelemiseksi tarvitsemme hengellistä ja kulttuurista muutosta.”