Tämä Washingtin Postin artikkeli, jossa kyseenalaistetaan meditoinnin vaikutus sillä perusteella, että ”siitä ei tiedetä tarpeeksi”, herätti minussa seuraavia ajatuksia:
Jumala-vuoteni aikana luin monia kirjoja, Yksi niistä on Margaret Wertheimin Pythagora´s Trousers. Siinä hän kirjoittaa, että elämme ”hypermaskuliinisen” oikeassa olemisen ja Ehdottomien Totuuksien aikaa.
Tätä oikeassaolemisen pakkomiellettä esiintyy sekä ääriuskovaisten että tiedeihmisten keskuudessa. On syntynyt uusia käsitteitä, kuten ”tieteellinen fundamentalismi” ja ”tiedeuskovaisuus”. Sanotaan jopa tieteen olevan uskonnottomien uskonto.
Rupert Sheldrake (darwinisti!), jonka TED-esitys taannoin sensuroitiin, koska hän esitti siinä nykyluonnontieteen dogmia kyseenalaistavia ajatuksia, on kirjoittanut kirjan The Science Delusion (suom. tiedeharha), ehkä jonkinlaiseksi kommentiksi uusateisti Richard Dawkinsin kirjalle The God Delusion (suom. Jumalaharha). Sheldrake tuomittiin harhaoppiseksi ja hänen kirjansa ehdotettiin poltettavaksi roviolla (!).
Tiedeihmiset ovat nykyisin hyvin dogmaattisia. Heillä tuntuu olevan pakkomielteenomainen tarve kieltää kaikki, mikä ei sovi Newtonin aikaiseen mekanistiseen käsitykseen todellisuudesta – vaikka se on jo aikoja sitten todettu puutteelliseksi.
Tämä pakkomielle on verrattain uusi asia. Ennen toista maailmansotaa monet tunnetut fyysikot kuten Erwin Schrödinger olivat avoimen hengellisiä ja jopa kristittyjä, kuten Max Planck. Puhutaan jopa kvanttimystiikasta, jolla viitataan siihen, että tietoisuus näyttää vaikuttavan hiukkasten ”käyttäytymiseen”. Sotien jälkeen tilanne kuitenkin muuttui. Fyysikot siirtyivät saksankieliseltä alueelta rationaalisempaan englanninkieliseen kulttuuriin.
Ja tässä me nyt olemme, tilanteessa jossa kaikenlainen henkisyys hengellisyydestä puhumattakaan on tiedeinstituutiossa demonisoitu. Esim Hawking sanoi, että fyysikko, joka tuntee vetoa uskontoihin on hylännyt tieteen.
Tiedeyhteisö haluaa hallita kaikkea ja tuntee tarvetta kieltää ja kyseenalaistaa kaiken, mikä ei sovi heidän (tieteelliseen) maailmankuvaansa.
Me emme ”tiedä”, miten meditointi erityisesti ja henkisyys yleensä vaikuttavat aivoihimme mutta tämä tietämättömyys ei mitenkään vähennä sen vaikutusta. Meditoijat kyllä itse tietävät, miten meditointi vaikuttaa koska hehän ne vaikutukset kokevat eikä meillä ole todellisuudesta oikein mitään muuta kuin oma kokemuksemme siitä.
Tiede ei selitä kaikkea sillä se ei kykene vastaamaan edes kaikkein perustavimpaan kysymykseen: mitä on todellisuus. Kukaan ei tiedä, ei edes Stephen Hawking. Tosin on tietysti mahdollista, että hän tietää sen nyt