Minua hävetti juuri äsken aamulenkillä. Kaikista varotoimenpiteistäni huolimatta Luca pääsi haukkumaan olhikulkevan miehen. Tunsin itseni pataluhaksi koirankasvattajaksi.

Meille ihmisille ei riitä, että tunnemme epäonnistuneemme. Meidän pitää lisätä tuskaamme kuvittelemalla, mitä muut ihmiset meidän epäonnistumisestamme ajattelevat.

Teemme niin, vaikka meillä ei ole mitään mahdollisuuksia tietää, mitä muut ajattelevat meistä tai oikeastaan yhtään mistään.

Jotain me kyllä tiedämme. Esimerkiksi sen, etteivät muut ajattele meitä juuri lainkaan. Eiväthän he ehdi. Heillä on niin kiire ajatella, mitä me heistä ajattelemme.

Sosiaalipsykologi Brené Brown on puhunut paljon häpeästä. Häpeä on hänen mukaansa kaikkein primitiivisin ja tuhoavin tunteemme. Se on sitä, ettei tunne itseään rakkauden arvoiseksi eikä ansaitsevansa paikkaansa maailmassa.

Häpeälle on kuitenkin olemassa tehokas vastalääke: empatia.

Kun koiraryhmissä joku kertoo häpeätarinansa, muut rientävät heti lohduttamaan. En ole lukenut yhtään ilkeää viestiä. Siellä vallitsee näköjään sanaton ymmärrys, että lyötyä ei lyödä vaan haavaan puhalletaan. Viesteihin laitetaan sydämiä ja hymynaamoja. Hei, sä teit parhaasi! Mullekin on käynyt just noin! Huomenna on uusi päivä!

Me ihmiset olemme parhaimmillamme aika ihania. Ja ovathan ne huonotapaiset koiratkin