Kaija K kuvailee rakkautta yhtä pätevästi kuin iskelmien sanoittajat yleensä:

Surujen sillallakin se kulkee
Ei se lähde hengiltä millään
Tähtien tomuna se leijailee
Ja syttyy kuin itsestään.

Rakkaudesta puhuminen on vaikeaa sillä sana on väljähtänyt. Sitä toistellaan niin usein, että se on suorastaan alkanut tympiä.

Jo kirkkoisät olivat rakkauden kanssa ihmeissään. He jakoivatkin sen eri muotoihin: äidinrakkauteen, ystävärakkauteen (filos), romanttiseen rakkauteen (eros) ja lopulta jumalalliseen rakkauteen (agape).

Suomen rakkaus-sanan arvellaan olevan germaanista perua. Kantasana on viitannut enemmänkin erokseen, jopa suoranaiseen himokkuuteen, ja myös ahneuteen. Rakkaus-sana on ilmaantunut suomenkieleen vasta 1500-luvulla.

Kirjoissani minä kuvaan rakkautta voimaksi. Onhan se sitäkin mutta luin juuri tämän David R. Hawkinsin määritelmän, joka tuntuu paljon oikeammalta:

“Rakkaus ymmärretään väärin, tunteeksi. Tosiasiassa se on tietoisuuden tila, tapa olla maailmassa, tapa nähdä itsensä ja muut”.

Rakkaus siis parantaa taajuuksiamme. Se on näkökulma, joka toimii aina ja joka asiassa.