Riskienkartoittaminen on luonnollinen reaktio mutta olen itse kokenut sen turhaksi. Ensinnäkin siksi, että kaikkia riskejä emme koskaan kykene kartoittamaan. Toiseksi siksi, että meillä ei aina ole aikaa pohtia ratkaisujamme ja vaikka olisikin, pohtiminen ei välttämättä johda muuhun kuin umpikujaan.

Ajattelumme ei näet yleensä johda mihinkään muualle kuin kehäpäätelmiin. Oivallukset ovat toinen asia mutta niitä ei tule ajattelemalla.

Olen jo puhunut huminasta, jonka vallassa olen tehnyt parhaat ratkaisuni. Humina on luova transsi, jonka vallassa mennään eikä mietitä. Olen tullut siihen tulokseen, että humina on lahja. Sen saa palkkioksi kun on tarpeeksi läsnännyt ja nollannut.

Huminatilaan ei siis pääse tuosta vain. Ja sinne pääsyä me tässä nyt yhdessä harjoittelemme.

Mitä sitten tehdä, jos huminaa ei kuulu mutta valinta pitää tehdä?

Ensimmäinen asia on poistaa tilanteesta kaikki draama. Mitään hirveää ei tapahdu vaikka valitsisikin ”väärin”.

Toinen asia on muistaa, että ei ole oikeita tai vääriä valintoja. On vain valintoja. Jos teen valinnan A, eteeni aukeaa yhdenlainen kokemusten sarja. Jos valitsen B:n, eteeni aukeaa toisenlainen.

Voi olla, että joskus jonkun valinnan tehtyämme joudumme tekemään korjausliikkeitä mutta entä sitten? Se voi olla hyväkin asia.

Se, ettei tee valintaa on myös valinta. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että jos eteen aukeaa mahdollisuus, siihen kannattaa tarttua. Pahinta mitä elämässä voi tapahtua on, että se jää elämättä, ei se, että joutuu joskus tekemään korjausliikkeitä.

Luin juuri miehestä, joka oli hyvin yksinäinen kunnes päätti sanoa kyllä kaikille kutsuille ja menovinkeille. Hän lähti vaikkei huvittanut. Niin hän vähitellen vapautui yksinäisyydestään.

Sanotaan siis kyllä elämälle!