Tässä blogisarjassa repsahtanut meditaatio-ohjaaja yrittää päästä takaisin rutiiniinsa, vastaamalla Winter Feast For The Soul -tapahtuman haasteeseen: 40 minuuttia päivässä 40 päivän ajan. 

Herään kuudelta, meditoin 20 minuuttia ja lähden hakemaan ystävääni lentokentältä. Hän on tulossa meille muutamaksi yöksi.

Syömme aamiaista ja pidämme Skype-palaveria työtovereidemme kanssa. Se liittyy uuden firmamme suunnittelemaan työpajasarjaan, joka alkaa muutaman viikon päästä. Palaveri on tuloksellinen. Sen jälkeen bloggaan ja järjestelen asioita.

Lähden ystäväni kanssa tapaamaan äitiäni. Hän voi ilokseni hyvin. On käynyt kampaajallakin. Ja joululta jäänyt amaryllis, jonka vein äidin mukana dementiakotiin, on sittenkin ryhtynyt kukkimaan. Pitkän varren päässä on muhkea nuppu. Se ilahduttaa minua valtavasti. Äitikin on siitä iloinen.

Lähden illalla kaupungille vaateostoksille pitkästä aikaa naismuistiin. Ostan housut ja paidan. Seuraavana päivänä on yrityksemme ensimmäinen työpaja ja haluan olla siellä siisti. En löydä haaveilemiani nilkkureita ja minua harmittaa. Päässäni on selvä visio kengistä, jotka haluaisin, mutta sellaisia ei nyt löydy.

Kenkäkaupassa tapaan pitkästä aikaa vanhan tuttavan, jonka kanssa on päivitän kuulumisia. Kerron uudesta firmastani ja kirjastani. Tuttava on menettässä työpaikkansa ja on uuden edessä, kuten niin moni. Rohkaisen häntä yrittämään jotain uutta.

Eihän tämä ihan helppoa ole vaan välillä epävarmaa ja pelottavaa, kerron hänelle omasta tilanteestani. Mistään ei ole takeita.

Mutta onko mistään koskaan takeita?

Aina, kun kerron jollekin vanhalle, pitkästä aikaa tapaamalleni tuttavalle mitä nykyisin teen, minut valtaa epävarmuus. Alan epäillä omia valintojani. Miksi ihmeessä en tee kuten muut ja hanki vakituista työpaikkaa? Tiedän kyllä vastauksen mutta en koskaan muista sitä sillä hetkellä, kun selitän tilannettani jollekin toiselle. Minun on pakko tehdä sitä mitä teen mutta se ei kuulosta heppoiselta selitykseltä kun sen sanoo ääneen.

Minun on vain siedettävä se, että joskus joudun selittelemään asioitani muille, ajattelen. Mutta miksi minulla on niin suuri tarve verrata itseäni muihin? En tee ratkaisuja muita kuin itseäni varten. Ei minun tarvitsisi selittää kellekään yhtään mitään eikä saada keneltäkään hyväksyntää. Paitsi itselleni ja itseltäni Siinäpä se! Itse sitä on oman itsensä pahin vihollinen.

Tämän päivän inspiraatiojulisteen teksti kehottaa kuuntelemaan sisäistä ääntään. Vain siten voimme palvella planeettaamme. Päätän pitää sen mielessä ja unohtaa pääni sisäisen pulinan.

Kotimatkalla meditoin metrossa. Se auttaa. Taas.