Tässä blogisarjassa repsahtanut meditaatio-ohjaaja yrittää päästä takaisin rutiiniinsa, vastaamalla Winter Feast For The Soul -tapahtuman haasteeseen: 40 minuuttia päivässä 40 päivän ajan. 

Sunnuntai on lepopäivä mutta tämä ei ollut.

Aamiaisen jälkeen bloggasin ja käänsin Timo Honkelan Rauhankone-projektille tekstejä englanniksi. Sitten olikin aika järjestää Facebook-livesessio. Meditoimme Kupariketun höyhenmeditaation. Kesken kaiken sain tosin puhelinsoiton vaikka luulin laittaneeni puhelimeni kiinni. Huh.

Meditoinnin jälkeen ryhdyin laittamaan lounasta. Tein kukkakaali-perunacurryä ja paistoin kanaa pojalle. Kuuntelin samalla uutta suosikkilaulajaani Alex Boyea. Hän on alunperin Nigeriasta ja ”afrikanisoi” tunnettuja musiikkikappaleita. Hän tekee niistä huikeita.  Sanotaan, että Afrikka menee ihon alle ja niin kävi minulle. Asuin siellä neljä vuotta ja se on ihoni alla vieläkin.

Lounaan jälkeen suunnittelin ohjelman tulevaan työpajaamme Inarissa. Keskustelimme siitä Skype-palaverissa joka alkoi neljältä.

Viideltä lähden katsomaan äitiä Lauttasaareen. Laitan hänet taas nukkumaan ja lähden sitten kävelemään kohti Kaisaniemeä. Matkalla mietin erästä artikkelia, jonka luin hiljattain The Guardian-lehdestä. Siinä kerrottiin naisista, jotka katuivat tulleensa äideiksi. He olivat kokeneet lasten hoidon ja kasvatuksen liian vaativaksi ja ilottomaksi projektiksi. He kaipasivat entistä vapaata elämäänsä.

Olen joskus itsekin ajatellut, että vaikka rakastankin lapsiani, en aina jaksaisi olla heidän äitinsä. Vastuu on kova. Työtä on paljon. Vapautta on vähän. Mutta nyt äitiäni hoitaessani katson asiaa eri näkökulmasta. Miksi me ihmiset olemme tällä planeetalla? Itseämme vai toisiamme varten?

Afrikassa sanotaan, että lintu tekee pesänsä toisten lintujen höyhenistä. Saattohoitokodeissa kuolevat katuvat eniten sitä, että eivät ole viettäneet enemmän aikaa läheistensä kanssa. Muistisairaan äidin hoitaminen ei aina ole hauskaa. Mieluummin sitä menisi elokuviin tai kahville kuin lähtisi suihkuttamaan vanhaa naista, joka ei halua mennä suihkuun. Mutta kun olen suihkuttamassa äitiä, tunnen joka kerta syvää kiitollisuutta. että minulla on siihen mahdollisuus. Elämä ei ole täydellistä ja me ihmiset olemme rikkinäisiä. Mutta sen rikkinäisyyden äärellä pääsemme jyvälle siitä, mistä elämässä on kyse.

Rakkaudesta.

Jos voisin valita toisenlaisen, helpomman elämän, saattaisin hyvinkin valita sellaisen. Mutta saattaa olla, että loppujen lopukis kaipaisin näitä rikkinäisiä hetkiä. Jos kaikki olisi ehjää, ei sitä varmaankaan osaisi arvostaa. Sitäpaitsi se on kokemukseni mukaan juuri niin kuin Leonard Cohen laulaa: valo tulee sisään säröjen kautta. Ilman säröjä missään ei olisi mitään mieltä.