Kuten jo on tullut monta kertaa esille, olen Tim Ferrissin perustaman ”4-tunnin työviikko” –heimon jäsen. Ferrissin kirja on niitä kirjoja, jotka ovat kääntäneet elämäni pysyvästi uudelle kiertoradalle. Oivalsin sen luettuani, että se kovaa työntekoa ja puurtamista ylistävä asenne, johon meitä kotona ja koulussa ja kirkossa valmennetaan, on vain yksi tapa katsella maailmaa.

On toinenkin. Voi lähteä siitä, että purkaa pysyvästi vapaa-ajan ja työn välisen eron ja alkaa elää kuten ”uusrikkaat” eli ne joilla varallisuuden sijaan on aikaa. Kirjassaan Ferriss antaa toimivia käytännön neuvoja siitä, miten tällainen ”life-style design” (elämäntapasuunittelu) tapahtuu. Ensimmäinen askel on hypätä ulos mukavuusalueeltaan ja lakata ajattelemasta kuten ennen ajateltiin. Kiitos ei seiso vain lopussa vaan matkan joka vaiheessa, jos niin tahtoo. Elämän jokaisesta hetkestä voi ottaa kaiken irti. Uusrikas elämä on ennen kaikkea järjestelykysymys.

Tim Ferriss ei ole mikään heppoinen self help –guru vaan ihminen, jota oikeasti ihailen. Hän on fiksu, syvällinen, oivaltava ja jopa hengellinen.

Ferrissin viimeisin blogipäivitys jätti minut ja varmasti monen muunkin heimon jäsenen kuitenkin ymmälleen, ehkä jopa hieman pahastuneeksi. Siinä hän tulee ulos kaapista ja ilmoittaa jo pitkään kamppailleensa yksiavioisuuden haasteen kanssa. Hän kertoo itse rakastavansa läheisyyttä kun taas hänen biologiansa himoitsee uusia kokemuksia.

Mitä ihmettä kaverin pitäisi tässä tehdä? On olemassa sellainen todellisuus, jollaisen haluaisimme ja sitten on olemassa se toinen todellisuus.

Ferriss kertoo blogissaan keskustelustaan kirjailija Neil Straussin kanssa. Straussin uusin best-seller The Truth: An Uncomfortable Truth About Relationships, on juuri ilmestynyt. Siinä kirjoittaja pohdiskelee esimerkiksi sitä, onko henkilöllä, joka ei katso voivansa pystyä elämään yksiavioisessa suhteessa, oikeutta lapsiin ja perheeseen. Voiko hän koskaan odottaa saavansa kiintymykseen ja rakkauteen pohjautuvaa ihmissuhdetta? Miten ylipäänsä elää yksiavioisuuden normin ulkopuolella, kun koko yhteiskunta huutaa sitä vastaan?

Strauss kokeilee sekä polyamorista ryhmäliittoa useamman naisen kanssa sekä nyt niin suosittuja swingers-klubeja eli paikkoja, joissa voi osallistua hallittuihin orgioihin. Hänen kokemuksensa ovat ristiriitaiset. Lyhyesti: mitä useampi kumppani, sitä enemmän ongelmia.

Etsikkovuosieni kokemusten perusteella olen tehnyt seuraavan johtopäätöksen: ihmiset, jotka menestyvät Tim Ferrissin tavalla (ilmiömäisesti) menestyvät siksi, että he ovat rehellisiä lähes kaikessa mitä tekevät. Tämä saattaa kuulostaa ristiriitaiselta, sillä nimenomaan rikkaita on totuttu pitämään  epärehellisinä. Rehellisellä työllähän ei tunnetusti rikastu. Tämä saattaa päteä äkki- ja pikkurikkaisiin. Mutta ihmiset, jotka kykenevät luomaan Ferrissin kaltaisen pysyvän imperiumin, onnistuvat siinä siksi, että he ovat tosissaan. Muut ihmiset lähtevät seuraamaan sellaisia, joiden totuus resonoi heidän oman totuutensa kanssa. Suurin osa menestyskirjoista ovat uskoakseni menestyneet siksi, että ne on kirjoitettu sydänverellä.

Vaikka Timin viimeisin blogipäivitys jätti minut hetkeksi hämmennyksen tilaan, sitä seurasi melko välittömästi kiinnostuksen herääminen. Tim uskalsi sanoa itsestään julkisesti jotain, jonka hän tiesi ärsyttävän ja pahastuttavan monia. Osa kommenteista keskittyikin ivaamaan Timiä siitä, että hänellä on rikkaana miehenä aikaa pohtia niinkin triviaalia asiaa, kuin sitä, millaisessa parisuhteessa hän haluaa loppuelämänsä elää.

Tim pohdiskelee erityisesti seuraavia kysymyksiä, jotka jopa minun kannaltani katsoen ovat kaikkea muuta kuin triviaaleja:

• Onko meidät suunniteltu yksiavioisuuteen? Onko se mahdollista tai edes toivottavaa?
• Onko innostus tavoiteltavampaa kuin läheisyys?
• Olisiko elämä parempaa jos voisi harrastaa seksiä kenen kanssa haluaa, koska tahansa?
• Entä jos kumppani antaisi luvan käydä vieraissa silloin tällöin?

Aikana jolloin avioerojuristeilla on jatkuvasti kasvavaa kysyntää,  on hyviä syitä pysähtyä avioliittoinstituution äärelle ja katsella sitä eri näkökulmista. Kahden ihmisen solmima avioliitto, sellaisena kuin me sen olemme oppineet tuntemaan eli ydinperheen ja sitä kautta koko yhteiskunnan perustuksena, ei ole kovin vanhaa perua. Se on teollistumisen myötä syntynyt instituutio. Suurperheyhteiskunnassa parisuhteeseen kohdistuu huomattavasti pienemmät paineet, sillä siellä kahden ihmisen välisen liiton purkautumisella ei ole sellaisia kerrannaisvaikutuksia kuin ydinperhejärjestelmässä. Ydinperheen ympärillä ei ole turvaverkkoa. Siksi sen hajoaminen sattuu niin moneen.

Avioliitto on historiansa aikana kokenut niin suuria muutoksia, että on vaikeaa tietää, miten siihen enää suhtautuisi. Ihmisten mielikuvissa avioliittoon liitetään usein uskonnollinen sävy vaikka kirkko ei aikoinaan mitenkään kiirehtinyt sitä omimaan. Avioliitosta tuli sakramentti vasta 1200-luvulla ja vasta Rooman valtakunnan hajotessa 400-luvulla sitä alettiin kristillisen kirkon piirissä ylipäänsä pitää mitenkään kristillisenä, mikä on mielenkiintoista, kun ajattelee sitä ehdottomuutta, millä Jeesus avioliittoon suhtautui. Kirkkovihkimykset tulivat käytäntöön vasta 1600-luvulla. Nyt ollaan tilanteessa, jossa alle puolet avioliitoista solmitaan kansankirkossamme ja määrä laskee jatkuvasti.

Kristillisessä perinteessä monogamia on Jeesuksen asettama normi, josta poikkeaminen ei tiedä hyvää. Avioeron hän sallii vain uskottomuuden ollessa kyseessä. Uskottomuutta ei ole pelkästään vieraissa käyminen vaan jo sen ajatteleminen. Väkivallan, päihteiden väärinkäytön ja narsismin takia kriisiin joutuneista liitoista hän ei puhu mitään.

Monogaaminen avioliitto on yksi niistä asioista, jonka suhteen me ihmiset olemme epäonnistuneet surkeasti. Puolet avioliitoista päätyy eroon ja joka neljännessä avioliitossa koetaan fyysistä uskottomuutta. Henkinen uskottomuus on varmasti aivan eri tasolla. Internet tarjoaa tähän koko maailmanlaajuisen pelikentän. Kristillisestä näkökulmasta katsottuna useimmat meistä ovat siis menossa hiiliä lapioimaan. Me kerta kaikkiaan emme osaa olla naimisissa.

Näitä kysymyksiä pohditaan Vatikaanissa parhaillaan meneillään olevassa katolisen kirkon perhesynodissa. Katolinen kirkkohan katsoo uudelleen avioituneiden elävän niin suuressa synnissä, ettei heillä ole oikeutta osallistua edes ehtoolliselle.

Sata vuotta sitten avioliitto kesti keskimäärin 7 vuotta. Ihmisten elämänkaaret olivat silloin niin erilaiset. Nyt pitäisi jaksaa katsella samaa naamaa 50 vuotta, ja tehdä se maailmassa, joka muuttuu kiihtyvää vauhtia. Elämme yhteystaloudessa (connection economy), jossa ihmiset kaipaavat kaikkein eniten yhteyttä toisiin, mutta koska elämme myös jälkimaantieteellisessä maailmassa (post-geographic world), jossa välimatkoilla ei enää ole entisenkaltaista merkitystä, yhdessä suhteessa pysyminen alkaa tuntua jopa luonnonvastaiselta.

Siksi Ferrissin ja Straussin esittämät kysymykset ovat ajankohtaisia ja aitoja. Ihminen ei ole mitenkään luonnostaan yksiavioisuuteen taipuvainen. Moniavioisuus on ihmiskunnan historiassa ollut yleisin tapa toteuttaa seksuaalisuuttaan. Yksiavioisuus on siis luonnotonta. Pitäisikö siihen sitten edes pyrkiä?

Kun miettii, miten kevyesti nykyisin suhtaudutaan avioliittoihin, on lähes hämmästyttävää, miten tuskallisia avioerot ovat. En ole nähnyt yhtäkään, joka olisi sujunut kivuttomasti. Tämä johtuu varmasti osaksi siitä, että erolla on ydinperhekulttuurissa niin suuret kerrannaisvaikutukset. Toiseksi, vaikka avioerot ovat hyvin yleisiä, ne koetaan edelleen pettymyksinä. Avioliitot solmitaan hyvässä tarkoituksessa mutta sitten ei vain osata olla. Kun ei osata, erotaan ja toivotaan, että seuraavan kerran onnistuttaisiin paremmin, vaikka tilastollisesti niin ei ehkä käykään. Kakkosliitot päättyvät eroon vielä useammin kuin ensimmäiset.

Ja sitten on olemassa kolmaskin syy: tässä tuulisessa maailmassa moni kaipaa jotain pysyvää, jotain, jonka luo palata ja jonka tietää olevan olemassa tapahtui mitä tahansa. Sen rinnalla intohimoisetkin seikkailut aidan toisella puolella  saattavat lopulta tuntua aika laimeilta. Tämän tosin huomaa moni vasta sitten kun on jo liian myöhäistä.

Monet ovat avioerojensa jälkeen onnellistuneet. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että kumppanin vaihtaminen tekisi elämän onnellisemmaksi. Avioeroon johtanut ja niihin liittyvä kärsimys saattaa parhaimmillaan johtaa jälkitraumaattiseen kasvuun (post-traumatic growth). Tuolloin ihminen löytää itsensä ja muuttuu takaisin siksi rakastettavaksi henkilöksi, jollaisena hän syntyi tähän maailmaan. Silloin hän onnistuu ihmissuhteissaankin paremmin.

Olemmeko mono- vai polygaamisia on kysymys, jota on kiinnostavaa pohtia. Se on kuitenkin mielestäni toissijainen kysymys. Tärkeämpää olisi pohtia sitä, millainen on tärkein ihmissuhteemme eli suhde omaan itseemme. Jos se suhde toimii, on olemassa suuri mahdollisuus, ettei synny tarvetta lähteä etsimään elämäänsä lisää romantiikkaa, jännitystä, seksiä ja intohimoa aidan toiselta puolelta.

Kun oivaltaa, että kaikki mitä tarvitsee, on aina tässä ja nyt, ei tarvitse lähteä muualle onnea etsimään. Kuten Byron Katie on sanonut, hulluutta on ajatella tarvitsevansa sellaista, mitä ei juuri nyt omista. Onnellinen elämä on mahdollista vasta sitten, kun hyväksyy juuri sen, missä kulloinkin on, ja lakkaa taistelemasta sitä vastaan.

Onnen etsiminen itsensä ulkopuolelta on uuvuttavaa ja lisäksi useimmiten aivan turhaa, sillä jos sitä ei löydä sisältään, ei sitä löydä muualtakaan.

Me ihmiset olemme kuin Karhu ja Tiikeri Janoschin sadussa Oi Ihana Panama. Siinä nämä kaverukset lähtivät etsimään unelmiensa eldoradoa, Panamaa, ja löysivätkin sen monien vaiheiden jälkeen – kotoaan. Ei aina tarvitse lähteä merta edemmäksi kalaan. Se meri voi olla tässä. Ja siinä voi olla se hyvä piirre, että tapahtui mitä tahansa, se pysyy paikallaan. Aina.