Liian hyvää ollakseen totta?

Oletteko kuulleet tämän tarinan: Nainen tapaa miehen, joka tuntuu täydelliseltä. Hän on suoranainen unelmien täyttymys. Ei mitään vikaa.

Kunnes sitten kulissit romahtavat ja niiden takaa paljastuu alkoholisti. Narsisti. Huijari. Auervaara. Häntäheikki.

Mitä opimme tästä: Jos jokin tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, se yleensä on.

Olen eri mieltä.

Mikään ei voi olla liian hyvää ollakseen totta. Maailmankaikkeus on hyvien asioiden runsaudensarvi. Täällä vallitsee yltäkylläisyys, ei puute. Hyvällä ei ole mitään kattoa. Hyvistä kumppaniehdokkaista ei myöskään ole pulaa. Heitä riittää aivan kaikille ja lisää syntyy ja kasvaa koko ajan.

Mutta mietitäänpä hetki määritelmää ”täydellinen”.

Oliko naisen tapaama mies täydellinen vain siinä mielessä, että hän vastasi täydellisesti naisen odotuksia? Nainen oli haaveissaan muokannut ihannemiehen. Hän oli tehnyt listaa ihannemiehen ominaisuuksista.  Huomaavainen. Hellä. Hurmaava. Hauska. Sitten vastaan tuli näitä haaveita vastaava henkilö – joka ei tarkemmin katsottuna ollutkaan todellinen ihminen vaan Avatar. Hän oli naisen unelmien projektio.

Illuusio.

Elämä illuusion kanssa on ihanaa, koska siinä ei ole todellisuudelle ominaisia hankauskohtia. Se on kaunista valhetta vainen. Kaikki sujuu kuin tanssi. Askelkuviot ovat valmiina. Musiikki vie. Tanssin pyörteissä on helppo sulkea silmänsä siltä, mitä ympärillä tapahtuu. Erityisen helppoa on sulkea kanavat omalta sisäiseltä viisaudeltaan. On niin ihanaa kun joku vie, vaikka veisikin turmioon.

Kun pettymys sitten kohtaa, kipu on suuri. Tuntuu kuin koko Maailmankaikkeus olisi vetänyt maton jalkojen alta. Tuntee tulleensa petetyksi elämän edessä, koska on uskaltanut rakastaa ja luottaa.

Petetyn kohtalo koskettaa. Voi voi! Siinä se nyt kieriskelee itsesäälissä ja tuntee itsensä tyhmäksi. Se ei tajua, että itsensä soimaaminen on paljon tyhmempää kuin petetyksi tuleminen. Rakastaminen ja luottaminen eivät ole koskaan tyhmyyttä.

Mutta. Itseään olisi kyllä opittava suojelemaan. Miten? Olemalla epäluuloinen kaikkea ja kaikkia kohtaan?

Ei. Mutta on erittäin hyvä ymmärtää, että se osa meistä, joka tulee petetyksi eli Tietoinen Mielemme, on vastuussa vain hyvin pienestä osasta toimintaamme. Alitajuntamme on paljon viisaampi. Se tietää koko ajan mitä on meneillään. Se on aina esimerkiksi tiennyt, että Herra Täydellinen on huijari.

Kun huijaus paljastuu, huijatuksi tullut alkaa vähitellen muistaa nähneensä merkkejä. Miten saatoinkaan olla niin tyhmä, etten huomannut sitä tai tätä punaista lippua, siitä Teksasin kokoisesta hälytysmerkistä puhumattakaan, joka oli edessäni koko ajan?

Kyse ei ole siitä, etteikö merkkejä olisi nähty! Kyse on siitä, että niitä ei haluttu nähdä. Ihmisen tietoinen mieli ”näkee” vain noin 2-3 prosenttia ympäristöstään. Me itse asiassa näemme melko lailla vain sen, mitä haluamme nähdä. Kun haluamme uskoa johonkin, vaikkapa puolison uskollisuuteen vaikka hän tekstailisi toisen naisen kanssa joulupöydässä (kokemusta on), niin emme ”näe” tosiasioita.

Muistamme merkit vasta sitten, kun totuus on tullut ilmi.

Miten siis suojella itseään pettymyksiltä?

Se ei ole kovin vaikeaa mutta vaatii harjoitusta. Meidän on herkistyttävä kuulemaan alitajuntamme viestit. Ja meidän on kerättävä rohkeutta nostaa kissa pöydälle silloinkin kun tuntuu, että voimia ei ole.

Sillä se, joka pitää meidät kiinni valheessa, ei ole voimattomuus tai tyhmyys vaan pelko. Jos jättää jotain tekemättä pelon takia, voi olla varma, että siitä joutuu myöhemmin maksamaan. Joskus korkeankin hinnan.

On aivan mahdollista löytää haaveitaan vastaava kumppani senkin jälkeen, kun on tullut takkiin. Menneisyydellämme ei ole meihin mitään valtaa ellemme sitä sille anna. Pelolle ei pidä antaa pikkusormeaan. Muuten se vie koko sydämen.

Se, että matkan varrella saattaa törmätä suklaasydämeen aidon sijaan, ei suinkaan tarkoita, etteikö aitojakin olisi. Se tarkoittaa vain, että on suklaasydämiäkin. Pienellä harjoittelulla oppii erottamaan ne toisistaan.

Pelko pois ja eteenpäin, rakkaudella!

Please follow and like us:

0 Comments

Strömsöstä Kontulaan ja takaisin

Strömsö on ainakin suomenkielisten suomalaisten mielikuvissa paikka, jossa on koko ajan ”mysigt”, kuten ruotsiksi sanotaan. Siellä on viihtyisää ja mukavaa. Purkissa on itsetehtyä omenahilloa ja pihapuussa omin käsin nikkaroitu linnunpönttö. Tuoksuu minttuteeltä ja mäntysuovalla pestyiltä räsymatoilta.

Strömsön vastakohta on paikka, jossa elämä näyttää arpisen puolensa. Siellä menee niin kuin Jakomäessä ja Kontulassa, jossa sekakäyttäjät hiippailevat töhrittyjen betoniseinien välissä. Siellä asuu ihmisiä, jotka ovat pudonneet väliin ja jotka eivät ole kuulleetkaan hillosokerista. Intiaanisokerista puhumattakaan. Siellä asuu lapsia, joilla ei ole kotiintuloaikoja. Siellä kannetaan Lidlin muovikasseissa kotiin halpaa keskiolutta ja sikanautaa.

Mikä oikeastaan on Strömsön ja Kontulan ero? Siis muussa kuin kielimielessä?

Ei mene kuin Strömsössä on vakiintunut tarkoittamaan sitä, että asiat eivät suju mutkattomasti vaan menevät pieleen. Strömssössä soudetaan vaivattomasti eteenpäin, olkihattu päässä ja termospullo pärekorissa, ikuisen auringon helottaessa pilvettömällä taivaalla.  Se, että siellä puhutaan ruotsia on sivuseikka.

Kontulassa keskitytään ylläpitämään katkeamatonta olutpöhnää, koska elämä on kamalaa ja kamalan vaikeaa.

Vaikka en yleensä pääsekään ensimmäistä oluttani pidemmälle, olen viettänyt melkoisesti aikaa yhdessä jos toisessa itähelsinkiläisessä lähiössä. 

Elin vuosia näissä kaupunginosissa. Strömsössä vierailu tuntui silloin todella tuskalliselta. Havaitsin jossain vaiheessa tuntevani oloni erityisen epämukavaksi tilanteissa, joissa juhlittiin jonkun ihmisen Menestystä. Kuten esimerkiksi lakkaisissa. Pelkäsin erityisesti, että minulta tullaan kaiken onnistumisen äärellä kysymään se kauhea kysymys joka aina kysytään kun tapaa jonkun sukulaisensa pitkästä aikaa: Mitä teille kuuluu?

No mitäs tässä. Olen eronnut. Olen työtön. Lapsi voi huonosti. Meillä ei tänä(kään) keväänä vietetä lakkiaisia. Eikä sillä ole väliäkään koska olen tyytyväinen, että yleensä saan vedetyksi keuhkoihini ilmaa ja nielaistuksi kulauksen tästä lämpimästä kuohuviinistä ilman että alan itkeä…

Mikä on tällaisten ihmisten paikka? Onko meidät ikuisesti tuomittu katselemaan Strömsötä ikkunan läpi, pääsemättä ikinä sinne, missä on aina kivaa?

Minulla on teoria. Se on se, että on olemassa jana, jonka toisessa päässä on Strömsö ja toisessa Kontula. Kukaan ei oikeastaan asu kummassakaan vaan jossain siinä välissä.

Elämän rikkaus avautuu niille, jotka hyväksyvät sekä sisäisen strömsönsä että kontulansa.

Eräissä lakkiaisissa juttelin kerran kuvankauniin ylioppilastytön kanssa, joka yllättäen, keskellä juhlapöhinää, avautui minulle. Hän sanoi, että elämä on kauhean raskasta eikä hän yhtään tiedä, mitä tekisi. Katselimme toisiamme silmiin. Siinä kohtasi toisensa kaksi Kontulaa. No, tyttö palasi pian takaisin Strömsöhön, koska jos elämässä on yksi päivä jolloin siellä kannattaa pysyä, niin se on juuri oma ylioppilasjuhla. Soin sen hänelle ilomielin!

Mutta ehdin sanoa hänelle, ettei Kontulaakaan tarvitse pelätä. Sehän on paikka, jossa ihminen on aidoimmillaan. Siellä ei teeskennellä. Ollaan mitä ollaan. Se on itse asiassa hyvä lähtökohta lähteä elämään mielekäs elämä, ilman ulkoa tulevia suorituspaineita. Kun on kerran ollut Kontulassa, ei enää pelkää joutuvansa sinne. Ne ovat tuttuja kulmia.

Namaste! Keksin tälle juuri uuden käännöksen:

Kontula minussa näkee Kontulan sinussa.

Please follow and like us:

0 Comments

OK?

Pam Grout on kirjailija ja bloggaaja. Hän saarnaa väsymättä sekä vetovoiman lain ja että ihmeiden oppikurssin ilosanomaa. Hänen kirjoituksensa kuplivat iloa, uskoa ja loputonta kiitollisuutta maailmankaikkeuden suorastaan tuhlailevaa anteliaisuutta kohtaan.…

0 Comments

Olen valmis

Kaikki, jotka tuntevat minut, tietävät, että olen koukussa Elizabeth Gilbertiin.Elizabeth on menestyskirjailija. Haluaisin kadehtia hänen menestystään mutta en voi koska hän on yksi viisaimmista ihmisistä, jotka tiedän. Kaikki, mitä Elizabeth…

0 Comments

Naimisiin?

Juttelin joitakin vuosia sitten intialaista syntyperää olevan ystäväni kanssa avioliitosta. Hän oli juuri eronnut, kuten minäkin. Ja kuten minäkin, hän oli aikanaan astunut avioon pysyäkseen siinä hamaan kuoleman erotukseen. Hän…

0 Comments

Kuka kuuluu perheeseesi?

Maria Bello on amerikkalainen näyttelijä, joka kirjoitti New York Timesiin kolumnin moninaisista perhesuhteistaan. Kolumni herätti suurta huomiota, arvatenkin siksi, että tunnettu näyttelijätär  ilmoitti siinä olevansa suhteessa parhaan ystävättärensä kanssa. Bello…

0 Comments

Anteeksiannon kivinen polku

Kuten neljännesmiljoona suomalaista, minäkin katsoin dokumentin Leaving Neverland. Se kertoo kahdesta miehestä, jotka lapsuudessaan joutuivat popin kuningas Michael Jacksonin hyväksikäyttämiksi.Tai niin dokumentissa annetaan ymmärtää.En ota nyt kantaa siihen, mikä tässä…

0 Comments

Pyhät paikat

Muistan nuorena interreilaajana istuneeni Notre Damessa valtavan tunnemyrskyn kourissa.Ehkä se oli nuoruuden kipeyttä ja yksinäisyyttä mutta siellä turistilaumojen keskelläkin, kolikoiden kilahdellessa ja salamavalojen välähdellessä tunsin suurta autuutta. Ylläni kohoavat holvit,…

0 Comments

Yhtenä rintamana

Mosambikissa on kriisi. Siellä riehui taannoin syklooni Idai. Se tuhosi legendaarisen rantakaupunki Beiran ja palautti koko tienoon taas lähtöruutuun. Niin kuin niin monta kertaa aikaisemmin. Asuin Mosambikissa neljä vuotta sisällissodan…

0 Comments

Kiroilemisen taito

Mark Mansonin blogikirjoitus The Subtle Art Of Not Giving A Fuck levisi aikanaan viruksena.Kirjoituksesta kasvoi kirja, joka on suomennettu nimellä Paskat siitä. Kuinka olla piittaamatta paskaakaan. Nurinkurinen opas hyvään elämään.…

0 Comments

End of content

No more pages to load

Close Menu