Rakastamisen pitäisi olla helppoa, koska se käy meiltä luonnostaan. Kun maailman menoa katselee, voisi saada toisenlaisen käsityksen. Vaikuttaisi siltä, että synnymme tänne ohjelmoituna pelkoon ja vihaan. Totta onkin, että meihin on valmiiksi asennettu kaksi pelkoa: kovien äänten ja putoamisen pelko. Pikkuvauvojen kanssa toimineet tietävät tämän todeksi. He tietävät myös, että vauvat osaavat jo syntymänsä hetkellä rakastaa, heti kun ovat selvinneet syntymisen aiheuttamasta traumasta. On varmaan hirveää pullahtaa kylmään maailmaan, keskelle meteliä ja kirkkaita valoja, vietettyään kuukausia lämpimässä vedessä ja hiljaisuudessa.

Mutta jokainen joka on katsonut vastasyntynyttä silmiin, on nähnyt puhdasta rakkautta.

Me synnymme rakkauteen mutta vähitellen opimme uusille tavoille. Miksi? Siperia niin sanotusti opettaa. Eckhart Tolle kutsuu tätä opetusta perisynniksi. Hänen mukaansa emme synny tänne syntisäkkeinä kuten kirkko on meille opettanut. Päinvastoin. Opimme synnin vasta syntymämme jälkeen. Asia on siis täsmälleen päinvastoin kuin kristillisen kirkon oppi perisynnistä meille opettaa. Islamissa ja juutalaisuudessa ei tätä outoa oppia olekaan. Eikä sitä ollut kristinuskossakaan ennen kuin Pyhä Augustinus noin vuonna 400 tuli siihen tulokseen, että ihmisille tekisi hyvää uskoa olevansa jo syntymässään läpeensä pahoja. Ehkä hän ajatteli, että siten heidät saataisiin pidetyiksi kaidalla polulla ja syyllistetyiksi elämään Jumalalle otollinen elämä, elämään Jumalan pelossa.

Meidän tulisi siis Augustinuksen järkeilyn mukaan yhtä aikaa sekä peljätä että rakastaa Jumalaa. Olen oppinut sen olevan mahdotonta. Emme voi koskaan rakastaa sitä, mitä pelkäämme emmekä pelätä sitä, mitä rakastamme. Sanotaanhan Johanneksen evankeliumissakin, että

Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa.

Mutta aivan riippumatta asian jumaluusopillisista ulottuvuuksista, hyvä kysymys on, miksi me opimme pois rakkaudesta? Miksi me opimme toimimaan vastoin parempaa tietoamme? Juuri rakkaus, ei viha ja pelko, on pitänyt meidät hengissä ihmiskunnan aamuhämäristä asti. Jos ihmiset eivät olisi oppineet huolehtimaan toisistaan, olisi tarinamme tyssännyt alkuunsa. Ilman rakkautta meillä ei myöskään olisi taidetta eikä tiedettä. Jos Alexander Fleming olisi ryhtynyt räyhäämään bakteeriviljelmilleen ja heitellyt mikroskooppiaan pitkin seiniä, meillä ei olisi nyt penisilliiniä. Räyhäämisen sijaan Fleming uppoutui bakteerien mysteeriin ja vähitellen selvitti, miten ne saataisiin pidetyksi aisoissa. Ehkä hän jopa piti bakteereista? Muuten hän tuskin olisi jaksanut tuijotella niitä vuosikausia ja odottaa Nobelin palkintoaankin 15 vuotta sen jälkeen, kun hän oli maalmanhistoriaa muuttaneen tutkimuksensa julkaissut.

Voi tietysti väittää, ettei Flemingin suhteessa bakteereihin ollut kyse varsinaisesti rakkaudesta mutta tämä riippuu kokonaan siitä, miten rakkaus määritellään. Minä määrittelen sen elämää ylläpitäväksi, synnyttäväksi ja suojelevaksi vimmaksi. Kaikki elämää tuhoava toiminta sen sijaan kumpuaa rakkauden vastakohdasta, pelosta. Se saa ihmiset tarttumaan aseeseen ja sortumaan koston kierteeseen.

Se, että maailmaa kannattelee rakkaus eikä pelko, on päivänselvää kun maailmaa katselee luonnontieteilijän perspektiivistä. Planeetallamme kaikki on koodattu kasvamaan. Kaikki liikkuu ja menee eteenpäin. Leijona kyllä syö gasellin ja se on kauheaa eikä erityisen rakkaudellista. Mutta luonnonkiertokulun kannalta välttämätöntä. Leijonat eivät toimi kuin paha Scar Disneyn Leijonakuninkaassa ja metsästä savannia tyhjäksi. Ne toimivat ekosysteemiä tasapainottavina voimina. Yksikään eläinlaji ei tietääksemme ole kuollut sukupuuttoon siksi, että muut eläimet ovat saalistaneet ne viimeiseen sorkkaan. Homo Sapiensin toiminta on sitten hieman eri asia.

Onkin kiintoisaa, että nisäkkäistä juuri se, jolla on todistetusti tietoisuus ja jolla on kyky ymmärtää tekonsa seuraukset, toimii järjettömästi ja planeettamme etujen vastaisesti. Ihminen kykenee tekoihin, jotka ovat rakkaudettomuudessaan vailla vertaa.

Miksi?

Koska saamme osamme perisynnistä. Siksi.

Tolle kutsuu perisyntiä kipuruumiiksi (Pain Body). Se on sukupolvia varjostava kärsimyksen pilvi, joka saa voimansa siitä virheellisestä ajatuksesta, että meidät erottaisi toisistamme ja maailmankaikkeudesta jokin. Kun asiaa oikein pohtii, tämä eron harha on kaiken pahan taustalla. Jos ymmärtäisimme, ettei meitä erota toisistamme oikeastaan mikään, emme jatkuvasti kamppailisi toisiamme vastaan.

Kummallista kyllä, eläimet ilmeisesti jollain tasolla ymmärtävät olevansa osa kaikkeutta. Siksi ne eivät ryöstökalasta eivätkä metsästä muita lajeja sukupuuton partaalle. Ihminen sen sijaan kamppailee erillisyytensä kanssa koko elämänsä. Hän on hukassa. Hän ei löydä yhteyttä. Siksi hän toimii kuin päätön kana. Säntäilee sinne ja tänne ja aiheuttaa kaaosta.

Kun rakastumme eli putoamme rakkauteen (fall in love), me alamme tuntea yhteyttä rakastamaamme henkilöön. Joskus tämä yhteys on hieman hataralla pohjalla ja siinä tapauksessa suhde ei kestäkään. Me voimme kuvitella yhteyden tunteita koska haluamme kokea sitä niin kiihkeästi. Tässä on käsittääkseni syy siihen, että etsimme rakkautta niin kiihkeästi. Haluamme olla kokonaisia emmekä voi olla kokonaisia ollessamme vain itsejämme. Me tarvitsemme muita.

Jos kahden ihmisen välinen yhteys on aitoa – ja kyllä, meillä on sisäänrakennettu kyky erottaa aito epäaidosta – tuntuu, että me kirjaimellisesti sulaudumme toiseen ihmiseen. Näinhän tapahtuu parhaimmillaan harrastaessamme seksiä. Kyseessä on liitto. Kaksi ihmistä tulee yhdeksi lihaksi. He tulevat yhdeksi lihaksi yhteisen hengen kautta.

Kun Jeesus sanoi, ettei ihminen saisi erottaa sitä, minkä Jumala on yhdistänyt, hän tarkoitti käsittääkseni juuri kahden ihmisen hengen liittoa. Sillä, seisovatko nämä ihmiset papin edessä vannomassa ikuista rakkautta, ei liene niin suurta merkitystä. Kyseessä on vain seremonia jollaista Jeesuksen aikoina ei edes ollut. Mutta jos molemmat tuntevat sielujen yhteyttä, sellaista liittoa ei todellakaan kukaan saisi rikkoa.

Ihmisten välistä rakkautta ei kukaan saisi rikkoa.

Silti sitä, jos mitä, rikotaan jatkuvasti.

Mutta meidän ei tarvitse rikkoa mitään. Siinä juuri on rakkauden voima. Voi päättää keskittyä rakastamaan, kaikkia. Kyllä, jopa niitä, jotka tekevät hirveyksiä. Hirveyksiä ei ehkä tarvitse rakastaa mutta niitä, jotka ovat niin eksyksissä että sortuvat hirveyksiin, voi. Ja pitää, jos haluamme hirveyksistä joskus eroon.

Einstein sanoi, ettei ongelmia voida ratkaista samoilla keinoilla kuin ne on luotu. Viha ja kosto ovat osoittautuneet voimattomiksi keinoiksi. Rakkaus, sen sijaan, toimii aina. Ja me osaamme sen aivan luonnostaan.