Kuolema on kamala asia. Sitä ei haluaisi lainkaan ajatella. Siitä huolimatta sitä joskus ajattelee. Minä olen ajatellut sitä viime päivinä melkoisesti, erilaisten merkityksellisten yhteensattumien eli synkronisaatioiden takia.

Ensin tulin katsoneeksi dokumentin How To Die In Oregon, joka käsitteli oikeutta päättää päivänsä vaikean sairauden kohdatessa. Oregon on se Yhdysvaltojen osavaltio, jossa tämä on mahdollista.

Sitten luin lempiblogistani (www.brainpickings.org) esittelyn nuoren aivokirurgi Paul Kalanithin kirjasta When Breath Becomes Air. Kalanithi kuoli aivokasvaimeen 37-vuotiaana, ja kirjoitti kuolemisestaan kirjan.

Tämän jälkeen eräs intialainen facebook-ystäväni jakoi seinällään New York Timesin artikkelin, jonka otsikko olisi suomeksi käännettynä ehkä jotain tällaista: Jos haluat olla onnellisempi, mieti enemmän kuolemaasi.

Huh.

Mieleen tuli etsimättä Mark Twainin lausahdus, että kuolemanpelko on seurausta elämänpelosta. Se joka elää täysillä, ei pelkää kuolemaa.

Mutta se joka elää täysillä, ei myöskään toivo kuolemaa.

Elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen käynyt nukkumaan toivossa, etten aamulla heräisi. Koska olen äiti ja äitien täytyy mielestäni pysytellä hengissä hinnalla millä hyvänsä, ei kuoleminen ole ollut minulle vaihtoehto kohta kolmeenkymmeneen vuoteen. Olen silti haaveillut katoamisesta. Olen toivonut vain haihtuvani tuuleen kuin savupilvi, ilman että siitä seuraisi surua kenellekään.

Mutta sellainen toivehan ei voi toteutua.

Katsellessani Oregonin kuolemisdokumenttia, minut valtasi häpeä. Siinä seurattiin 54-vuotiaan Cody Curtisin elämän viimeistä vuotta. Cody oli äiti. Hän ei halunnut kuolla. Sitä eivät halunneet hänen perheensäkään. Dokumentin lopussa he istuvat Codyn vuoteen vieressä, kun tämä juo myrkkymaljan. He laulavat yhdessä Codyn lempilauluja. Katsoja seuraa tilannetta ikkunan takaa. Sitten Cody alkaa haukotella. Hän vaipuu hitaasti uneen, josta ei koskaan herää.

Katsoja tuntee suurta myötuntoa Codyn perhettä kohtaan. Minä tunsin myös häpeää. Miten olin saattanut olla niin kiittämätön arvokkainta koskaan saamaani lahjaa, elämää, kohtaan että olisin ollut valmis luopumaan siitä?

New York Timesin kuolema-artikkelin oli kirjoittanut Arthur C. Brooks. Hän kirjoittaa Buddhan suositelleen ”ruumis-meditaatiota”. Siinä katsellaan ruumiiden kuvia ja mietiskellään omaa kuolemaa. Ruumismeditaatiota harjoitetaan buddhalaisten munkkien keskuudessa yhä.

Ruumismeditaation voisi kuvitella olevan masentavaa mutta asia onkin päinvastoin. Elämän rajallisuuden ymmärtäminen johdattelee ihmisen luontevasti pohtimaan syntyjä syviä. Kuten: Käytänkö lyhyen ja arvokkaan elämäni oikein?

Brooks viittaa 2004 tehtyyn tutkimukseen, jossa selvisi, että naiset saavat paljon enemmän iloa hengellisistä harjoituksista (rukouksesta, meditoimisesta ja kirkossakäymisestä) kuin TV:n katsomisesta. Silti ihmiset käyttävät päivittäin 20 kertaa enemmän aikaa ruutuun tuijottamiseen kuin henkiseen harjoitteluun.

Miksi?

Siksi että. Löydän itseni useinkin lukemasta netissä jotain mainosten pätkimää juttua esimerkiksi siitä, miltä julkkikset näyttävät ilman meikkiä tai arvaa kenen Hollywood-tähden lapsuuden kuva tämä on. Tällaiseen sijaistoimintaan paitsi menee aikaa, se tuottaa myös huonoa oloa. Sama vaikutus on, mielenkiintoista kyllä, myös Facebookissa roikkumisella. Olen todennut tämän useasti. Siltä löydän itseni useasti roikkumasta. Minun jos kenen pitäisi osata välttää tällaiset kiusaukset, mutta ei.

Kuolemansa ajatteleminen on hyvä keino torjua netin kiusaukset. Jos minulla olisi vain viikko elinaikaa, käyttäisinkö siitä edes 15minuuttia sen miettimiseen, mitä on tapahtunut Renee Zellwegerin kasvoille? Todennäköisesti…kyllä. Ihminen on ihminen kuoleman kynnykselläkin.

Eikä siinä mitään. Mutta ehkä kuolemisen ajatteleminen vähitellen ohjaa mielekkäämpien harrastusten pariin. Sellaisiin kuin luonnossa kävely, läheisten kanssa oleilu ja henkiset harjoitukset.

Elämä kuoleman horisontissa on mielenkiintoista koska horisontti on jatkuvasti näkyvissä. Siellä se meitä vartoilee. Kuolema.

Ja hyvä niin. Sillä jos sitä ei olisi, katoaisi elämästä mielekkyys. Se on kummallista. Mutta niin se vain on. Juuri rajallisuus tekee asiat arvokkaiksi.

Eletään siis kuin viimeistä päivää.