Olen viimeaikoina törmännyt muutamaan otteeseen rehellisyyden-käsitteeseen ja ryhtynyt sitä pohtimaan.
Mitä oikeastaan tarkoittaa olla rehellinen?
Onko rehellisyys ylipäänsä mahdollista?
Rehellinen ihminen on Nykysuomen sanakirjan mukaan avoin, vilpitön ja luotettava.
Rehellisen ihmisen vastakohta on petturi, valehtelija ja huijari. Täysin rehellisen ja täysin epärehellisen ihmisen välillä on harmaa alue, jossa ollaan enemmän tai vähemmän rehellisiä ja epärehellisiä. Useimmat meistä sijoittuvat tälle alueelle.
Täysi rehellisyys on melko mahdotonta ihmiselle, jolla on voimissaan oleva Ego. Mutta vaikka Ego olisi kuinka voimissaan, on mahdotonta olla täysin epärehellinenkään. Maailmankaikkeus ei syystä ole mustavalkoinen. Sateenkaaressa on lukemattomia värejä ja on aivan yhtä lukemattomia tapoja olla ja elää.
Rehellisyys on kaksisuuntaista. Se voi kohdistua itseen ja se voi kohdistua toisiin. Kumpikin on melko vaikeaa.
Rehellisyys itseä kohtaan tarkoittaisi, että emme tekisi kompromisseja oman hyvinvointimme suhteen. Toimisimme johdonmukaisesti oma onnemme kompassinamme. Tekisimme vain valintoja, jotka tuntuvat hyviltä ja oikeilta. Katselisimme itseämme peilistä syvän tyytyväisyyden vallassa, sillä jos näkisimme itsemme sellaisina kuin todella olemme, ei meillä olisi mitään valittamista. Totta kai meistä itse kukin on joskus mokannut, töpännyt ja epäonnistunut. Tehnyt virheitä ja sählännyt. Mutta me antaisimme itsellemme kaiken anteeksi emmekä jäisi kiinni menneeseen. Siellähän ne mokat ovat. Menneisyydessä. Sinne ne voi jättääkin sillä onneksemme meillä ei ole mitään keinoja päästä sinne takaisin.
Voisimme myös aina luottaa itseemme. Tietäisimme, että selviämme mistä vain. Emme koskaan puhuisi itsellemme rumasti ja epäkunnioittavasti vaan tuntisimme iloa ja ylpeyttä siitä, että olemme sellaisia kuin olemme. Näinhän me olemme lapsina toimineetkin. Mutta sitten meidät on vallannut ihmiskuntaa riivaava itseruoskinnan perisynti ja olemme ryhtyneet epäilemään itseämme. Epäilystä on pieni matka petturuuteen, valehteluun ja huijaamiseen.
Useimmat meistä, oikeastaan kaikki, elävät koko elämänsä itseään huijaten. Siksi me päädymme elämään itseämme pienempää elämää.
Rehellisyys toisia kohtaan on vaikeaa, jopa mahdotonta, jos ei ole rehellinen itseään kohtaan. Jos näkee itsensä pienempänä kuin on, näkee myös muut pienempinä kuin he ovat. Itseään pienemmät ihmiset ovat aika rasittavia. He suorastaan kerjäävät huonoa kohtelua. Heitä tekee mieli huijata ja heille tekee mieli valehdella.
Miten epärehellisyydestä voi päästä eroon?
Vastaus on selvä ja yksinkertainen. Meidän olisi opittava rakastamaan itseämme, ehdoitta ja kokonaan. Niin kauan kun kyräilemme itseämme kuin teekutsuille saapunutta ei-toivottua vierasta, emme pääse etenemään rehellisyyden rintamalla. Mutta heti kun rentoudumme ja oivallamme, olemme mahtavia tyyppejä juuri sellaisina kuin olemme, rehellisyys seuraa itsestään.
Eikö tämä ole narsismia?
No ei! Itseään rakastava ihminen ei ota itsestään uimapukuselfieitä ja jaa niitä sosiaalisessa mediassa. Miksi hän niin tekisi? Hänhän on niin sinut oman ulkonäkönsä kanssa, ettei tarvitse toisten vakuuttelua asiassa.
Itseään aidosti rakastava ei myöskään ikinä olisi omahyväinen, itsekäs ja pöyhkeä. Nämä ovat Nykysuomen sanakirjan määritelmiä itsekkyydelle. Miksi hän sellainen olisi? Itseään aidosti rakastava ihminen tekee vain sellaisia asioita, jotka tekevät maailmasta paremman paikan. Hänen aivossaan olevien peilisolujen ansiosta hän nimittäin kykenee asettumaan toisen ihmisen asemaan. Toisen ihmisen tuska tuottaa hänelle tuskaa. Siksi hän puhtaasti itserakkauden lähtökohdista pyrkii aina tekemään sellaista, mikä vähentää kärsimystä ja lisää iloa, koska siten hän voi itse parhaiten.
Buddha varoittaa meitä ”minäistämisestä”. Se tarkoittaa minän asettamista kaikessa etusijalle, unohtaen että maailmassa elää seitsemän miljardia muutakin ihmistä. Voisi ajatella että itsensä rakastaminen johtaa juuri minäistämiseen. Paradoksaalista kyllä, siinä käy päinvastoin. Kun ihminen aidosti ja rehellisesti tunnistaa oman ihmisyytensä, on mahdotonta, että muiden ihmisyys jäisi häneltä huomaamatta.
Kerrotaan, että Dalai Laman kerran vieraillessa Amerikassa, hänelle kerrottiin amerikkalaisia vaivaavasta itseinhosta, joka ilmenee esimerkiksi masennuksena, ylensyömisenä, väkivaltana ja päihteiden väärinkäyttönä. Dalai Lama ei ymmärtänyt lainkaan, mitä itseinho tarkoitti. Tarkoitatteko, että ihmiset inhoavat itseään, Dalai Lama kysyi. Sitä se juuri tarkoittaa, hänelle vastattiin. Tiibetin hengellinen johtaja oli silminnähden ällistynyt. Miten he voivat inhota itseään, hän kysyi. Heissä kaikissahan on Buddha-luonne!
Ihmiset pystyvät inhoamaan itseään, koska heissä on myös demoni-luonne, jota he jostain käsittämättömästä syystä haluavat vaalia enemmän kuin Buddha-luonnettaan. Dalai Lama vain on niin suuressa määrin Buddha-luontoinen, ettei hän ehkä muista muunlaisia olevankaan.
Kummassa maailmassa sinä haluaisit asua, Buddhien vai demonien maailmassa? Jos valitset edellisen vaihtoehdon, ala heti vaalia Buddha-luonnettasi. Huomaat pian olevasi samanhenkisten ihmisten ympäröimä. Rehellisyys luonnistuu sinulta silloin aivan itsestään. Miksi ihmeessä valehtelisit, huijasit ja pettäisit sen enempää itseäsi kuin ketään muutakaan? Rehellisyys paitsi perii maan, se tekee elämästä todella mukavaa.