Kesän alku on perinteistä juhla-aikaa. Silloin kaikuu suvivirsi ja maljoja nostellaan hyville suorituksille ja uusille aluille. Näillä leveyksillä koko luomakunta villiintyy tähän vuodenaikaan ja me pitkän pimeän talven nujertamat saamme suorastaan yliannoksen paitsi kuohuviiniä ja voileipäkakkua, myös vihannoivia niittyjä ja laakson laihoja, lehtiverhossa huminoivia metsän puita ja kauniisti laulujaan visertäviä lintuja.
Suomalaiset eivät ole mitään erityistä juhlakansaa.
Tarvitaan jokin suuri tapahtuma kuten jääkiekon MM-kulta tai euroviisuvoitto että kansa saataisiin kunnon juhlatuulelle. Lähes saman asian ajavat vuotuiset juhlimispäivät kuten uusi vuosi, vappu ja juhannus.
Olen asunut köyhissä maissa ja nyrkkisääntö tuntuu olevan, että mitä köyhempi maa, sitä enemmän juhlitaan. Olosuhteissa joissa elämä ei ole itsestäänselvyys, aihe juhlaan löytyy siitäkin, että juuri nyt eletään ja että lapsetkin, joista suuri osa on tuomittu kuolemaan ennen viidettä ikävuottaan, elävät. Juuri nyt.
Oli tilanne mikä tahansa, Mosambikissa ei löytynyt sellaista lähiötä jonka mutaisella takapihalla joku ei olisi tanssinut. Tuntui, että lapset syntyivät tanssi sisuksissaan ja ettei heillä ollut muuta mahdollisuutta kuin antaa mennä. Minusta kyllä tuntuu, että lapset eivät tanssineet. Heitä tanssittiin. Elämä tanssi heissä, eikä haitannut vaikka Kuolema katseli vieressä.
Meille suomalaisille tällainen elämän lahjan juhlinta tuntuu vieraalta vaikka kaukana eivät ole ajat, kun täälläkin elettiin puutteessa. Ehkä syynä on ilmasto. Pimeässä ja kylmässä ei tanssi tule ensimmäisenä mieleen.
Hyvinvoinnin keskellä elämisessä on se ongelma, että hyvinvointiin turtuu. Vähitellen käy niin, ettei mikään tunnu miltään. Kun mikään ei tunnu miltään, pitää hakea aina uusia elämyksiä, jotta jokin tuntuisi joltain. Kynnys juhlimiseen kohoaa eikä juhlan aihetta tule koskaan.
Hyvinvoinnin keskellä eläessä vaatimukset kaiken suhteen sitä paitsi kasvavat. Erityisen suuriksi ne kasvavat itseämme kohtaan. Meistä monet eivät koskaan onnistu tekemään mitään sellaista, mitä kannattaisi juhlia. Keskitymme puutteisiin ja epäonnistumisiin. Emme kiitä itseämme saavutuksistamme koska emme pidä saavutuksena tuloksia, jotka eivät ole niin hyviä kuin olisimme toivoneet.
Jos laihdumme kolme kiloa sen kymmenen sijaan, jonka asetimme tavoitteeksemme, emme tunne iloa niistä kolmesta vaan pettymystä puuttuvista seitsemästä.
Jos emme saaneet tavoittelemaamme viittä Laudaturia vaan neljä, katsomme epäonnistuneemme.
Jos Suomi ei voita kultaa vaan hopeaa, on se maansurun aihe vaikka pienelle maalle hopeakin on todella hieno suoritus.
Tärkeintä ei ole voitto vaan jalo kilpa meille valehdellaan vaikka oikeasti kukaan ei ajattele niin. Oikeasti on vain voittajia ja häviäjiä eikä kukaan halua hävitä.
Minä olen kilpailuvastainen ihminen koska kilpailut mielestäni vinouttavat ymmärrystämme elämästä. Häviäminen jossain kilpailussa ohjaa meidät määrittelemään häviäjän yksittäisen häviämisen kautta vaikka se ei todellisuudessa kerro hävinneestä muuta kuin että joku onnistui jossain tilanteessa hetken häntä paremmin.
Mitä merkitystä sillä on?
Olisi paljon rakentavampaa ajatella meitä kaikkia voittajina koska meistä jokainen on. Jossain suhteessa.
Mitäpä jos nyt kevätjuhlien ja lakkiaisten ja valmistujaisten aikana pysähtyisimme hetkeksi juhlimaan omia voittojamme.
Minä jaksoin hymyillä ääliöpomoni vitsille vaikka hän kertoi sen kahdeksannen kerran!
Vaikka tiikerikakkuni lässähti, osa korvapuusteistani onnistui todella hyvin!
En syönytkään toista suklaalevyä heti ensimmäisen perään vaan jaksoin odottaa melkein tunnin!
Painoni ei ole laskenut mutta se ei ole noussutkaan!
Ryhdytään juhlimaan kaikkia pieniä ilojamme, onnistumisiamme ja saavutuksiamme. Alennetaan aivan rauhassa rimaa. Voihan sitä juhlia vaikka sitä, että sai nurmikon ajetuksi. Tai että ystävän koira selvisi leikkauksestaan. Tai että…no muuten vaan.
Mosambikissa juhlat eivät tarvinneet sen kummempia raameja koska niitä ei ollut. Jos jollain oli toimiva transistoriradio ja toisella tölkki maissikaljaa, Chibukua, niin se riitti. Pian kaikui kwaza-kwaza ja paljaspeppuiset lapset hytkyivät rytmikkäästi kuralätäköissä hampaattomien pappojen tömistellessä tahtia jaloillaan.
Elämä on sen verran arvokas juttu, että sitä kannattaa juhlia, aina ja joka paikassa.
Onneksi olkoon siis meille kaikille! Olemme juhlamme ansainneet.