Sanavarastossamme on kolme sanaa, joilla on taikavoimia:

Rakkaus, kiitos ja anteeksi.

Siksi ne lienee valittu havaijilaiseen parantavaan mantraan Ho´oponoponoon, jonka toistamisen kerrotaan puhdistavan alitajunnasta sinne keräytyneitä muistoja. Havaijilaisen ajattelun mukaan ne ilmenevät elämässämme yhä uudestaan erilaisina ongelmina, joista emme pääse eroon, ellemme siivoa mielemme arkistokaappeja.

Meidän ei siis tule ratkaista ongelmiamme vaan päästää irti muistoista, jotka ovat niiden taustalla, samalla tavalla kuin päästämme irti lakaisemistamme roskista.

Ho´oponopono mantra kuuluu näin

Rakastan sinua
Anna minulle anteeksi
Olen niin pahoillani
Kiitos

Anteeksipyytämistä vahvistetaan mantrassa vielä ilmaisemalla että olemme pahoillamme.

Ho´oponopono –mantra saattaa tuntua hieman nurinkuriselta. Siinähän ei anneta vaan pyydetään anteeksi.

Keneltä siinä pyydetään anteeksi?

Ja ennen kaikkea: mitä siinä pyydetään anteeksi?

Tässä juuri piilee tämän ikivanhan parannuskeinon nerokkuus.

Lopputuloksen kannalta ei nimittäin ole väliä kuka pyytää anteeksi keneltä ja mitä.

Ho´oponopono kuten niin monet maailman viisaustraditiot perustuu ajatukseen, että maailmankaikkeus ei ole shakkipeli vaan palapeli. Yksittäisten, toisiaan vastaan taistelevien shakkinappuloiden sijaan meillä on valtaisa matriisi, kokonaisuus, johon me kaikki kuulumme.

Maailmankaikkeus on ykseys ja me olemme kaikki yhteydessä toisiimme.

Tämä voi tuntua järjenvastaiselta ajatukselta mutta kun sitä tarkemmin pohtii, se osoittautuu ainoaksi järkeväksi elämänfilosofiaksi koska kaikki muut vaihtoehdot johtavat kärsimykseen ja kärsimys on mielestäni mitä suurinta järjettömyyttä. Sehän estää meitä elämästä onnellista elämää.

Ajattele jotain järkyttävää rikosta, vaikka lapsen surmaamista.

Voiko sellaista tekoa koskaan antaa anteeksi?

Mielestäni asiaa on turhaa miettiä tästä näkökulmasta. Tuntuisi tekopyhältä marssia murhaajan eteen ja sanoa, että annan sinulle nyt anteeksi sen mitä teit. Se olisi useimmille lisäksi ylivoimaista.

Paljon rakentavampaa on ajatella, että murhaajan teko on seurausta jostain tapahtumaketjusta, jota meidän on mahdotonta enää selvittää. Jotain on joskus mennyt pieleen jos ihminen kykenee noin pahaan tekoon.

Pahuus ei siis ole mikään yksilön tietoinen valinta vaan seurausta tapahtumista, joihin hänellä ei ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa.

Ja niin outoa kuin se ehkä onkin, tiedekin tukee tätä ajatusta. Se on nimittäin osoittanut, että vapaata tahtoa sellaisena kuin me sen olemme ymmärtäneet, ei ole.

Ihminen toimii useimmiten ikään kuin ohjelmoituna.Yksinkertaistaen: ennen kuin olen nostanut kahvikupin, päätös tehdä se on jo syntynyt alitajunnassani. Minä vain en ole ollut siitä tietoinen – ennen kuin huomaan nostaneeni kahvikuppini.

Me ihmiset toimimme suurimmaksi osaksi automaattisesti. Jos emme toimisi, elämämme olisi todella omituista. Emme esimerkiksi pystyisi kävelemään tai puhumaan siten kuin nyt.

Niin sanottu tietoinen mielemme on vastuussa vain äärimmäisen pienestä osasta toimintaamme eikä ole selvää, mikä sitäkään loppujen lopuksi ohjaa. Miksi joku tekee hyviä päätöksiä ja toinen huonoja? Kuinka paljon päätösten taustalla on historiaa, olosuhteita, tapahtumia ja kokemuksia?

Kysymys ei ehkä sittenkään ole päätöksistä vaan siitä, miten elämään suhtautuu. Antaako sen virrata vai taisteleeko sitä vastaan? Kärsimys johtuu esimerkiksi Buddhan mukaan vastustelusta. Ihminen, joka ei antaudu elämälle, joutuu sen kanssa taisteluun eikä siitä koskaan seuraa mitään hyvää.

Kun joku vahingoittaa tai loukkaa sinua jollakin tavalla, voit siis valita kahdesta vaihtoehdosta:

Voit heittäytyä uhriksi ja ryhtyä katkeraksi. Voit syyttää väärintekijääsi ja sadatella häntä ja vihata häntä ja tuntea häntä kohtaan kaunaa.

Tai sitten voit pyytää anteeksi itseltäsi tai maailmankaikkeudelta tai keltä tahansa, että me olemme yhdessä saaneet aikaiseksi tällaisen sopan, jossa toimimme kuten toimimme, yleensä vastoin parempaa tietoamme ja estämme elämää virtaamasta sinne minne se luonnostaan haluaisi virrata: iloon.

Voit katsella väärintekijääsi kuten palapelin palaa, joka ei oikein löydä paikkaansa ja tuntea häntä kohtaan myötätuntoa.

Ensimmäinen vaihtoehto voi tuntua oikeutetulta.

Siinä on vain yksi vika. Se ei toimi. Se ei toimi sillä se lisää kärsimystäsi ja pitää sinut jumissa siinä pimeässä kuilussa, johon elämän vastustelu meidät aina lopulta syöksee.

Toinen vaihtoehto taas vapauttaa sinut. Alat heti voida paremmin. Kun voit paremmin, koko palapelikin voi paremmin. Vähitellen eksynyt palapelin osakin löytää taas paikkansa. Vähitellen eksyneitä palasia on yhä vähemmän.

Anteeksiannon vastakohta on kostaminen. Vanha viisaus toteaa, että kostaminen on kuin joisi myrkkyä odottaen, että se tappaisi vihollisen. Siinäkään ei ole mitään järkeä.

Myötätunto on paljon järkevämpi lähtökohta. Se lisää tutkitusti paitsi myötätunnon kohteen, myös ja erityisesti myötätuntijan onnellisuutta.

Pyydetään nyt siis toisiltamme anteeksi kaikkia yhteisiä töppäyksiämme. Otetaan niistä yhteinen vastuu. Ja sitten katsellaan, kun elämä alkaa virrata sinne, minne se luonnostaan virtaisi, jos emme sitä estelisi:

Iloon.