Heräsin viime yönä suureen ahdistukseen. Mietin menneitä ratkaisujani ja tunsin paniikkia. Olin tehnyt niin paljon virheitä! Olin tuhlannut rahaa jolla olisi epävarmassa taloudellisessa tilanteessani käyttöä! Olin toiminut vastuuttomasti ja lyhytnäköisesti ja vastoin sotaveteraani-isäni ohjeita!

Makasin valveilla ja tuijotin ikkunastani kirvelevin silmin vaaleaa kesäyön taivasta.

Katsoi asiaa mistä näkökulmasta tahansa, tilanteeni oli toivoton.

Tein kuten ihminen nykyisin tekee tarvitessaan neuvoja ja ohjausta: otin kännykkäni ja googlasin.

Naputtelin hakukysymykseni: Mitä tehdä toivottomassa tilanteessa?

Löysin amerikkalaisen menestyskirjailija Stephen Guisen blogikirjoituksen. Sen otsikko oli Miten Kaiken Toivon Menettäminen Voi Olla Vapautta.

Hän kertoo kirjoituksessaan kärsineensä nuorena sairauden pelosta, joka oli alkanut hallita hänen elämäänsä ja johtanut vakaavaan paniikkihäiriöön. Paniikkihäiriön ytimestä löytyi yllättävä seikka: toivo.

Guise kertoo havainneensa, että toivo on kuin henkinen vankila. Mitä enemmän hän toivoi asioiden palaavan sellaisiksi kuin ne joskus olivat olleet, sitä syvempi oli hänen ahdistuksensa.

Tunsin heti hengenheimolaisuutta Guisen kanssa. Olen saanut itseni usein kiinni toivomasta, että elämäni palaisi sellaiseksi kuin se joskus oli. Entinen elämäni oli kaikkea muuta kuin täydellistä mutta siinä oli eräs houkutteleva piirre: se oli tuttua ja turvallista. Turvattomuuden valtaan joutuessaan sitä usein haaveilee voivansa ryömiä äidin syliin ja sulkea silmänsä. Olisi ihanaa kun joku kantaisi ja tekisi ratkaisut minun puolestani.

Mutta tämähän on harvalle aikuiselle enää mahdollista ja vaikka olisikin, se ei olisi hyvä konsepti elämälle. Äidin sylissä on mukavaa mutta siellä istuminen käy ennen pitkää ikävystyttäväksi. Ihminen on luonnostaan utelias. Ilman uteliaisuutta istuisimme yhä puhumattomina ja kaivelisimme sormin raa´an lihan paloja hampaistamme.

Guisen elämässä käänne parempaan tapahtui kun hän kerran keittiössä seistessään koki pudonneensa täysin pohjille. Hän antoi periksi. Hän luopui toivosta. Hän päästi irti ajatuksesta, että koskaan voisi paremmin.

Guisen suureksi hämmästykseksi vihollinen vähitellen väistyi areenalta ja hän huomasi olevansa vapaa sen vallasta.

Guise kertoo tarinan Leo Tolstoista, jonka veli kerran pyysi häntä istumaan nurkassa kunnes hän pystyi lopettamaan valkoisen karhun ajattelemisen. Tolstoi istui nurkassa tuntikausia. Hän pystyi päästämään irti  karhusta vasta kun hänen veljensä antoi hänelle luvan ajatella sitä.

Tämä on erinomainen tarina siitä, miten mieli toimii. Tahdonvoima on paljon heikompi menetelmä mielen hallinnassa kuin antautuminen.

Tutkimukset osoittavat, että negatiivisten ajatusten tukahduttaminen johtaa masennukseen.

Olen tietysti tiennyt Guisen esittämät ajatukset jo pitkään mutta ihmisen muisti on paitsi lyhyt, se on valikoiva. Meidän on erityisen vaikeaa muistaa sitä, mikä haastaa lapsina ja nuorina oppimaamme. Päässämme on ajatusratoja, kaavoja, joita pitkin mieli mielellään kulkisi sen sijaan, että se katselisi kiinnostavampia näkymiä. Minkä lapsena oppii, sen vanhana taitaa, on tässä suhteessa valitettavan totta.

Viime yönä päätin toimia Guisen ohjeiden mukaan ja luopua toivosta. Olin menettänyt rahaa, aviopuolison ja nyt olin menettämässä kotini. En saisi niitä koskaan takaisin. Kaikki oli lopussa. Mistään ei tulisi mitään. Olin tuhon oma.

Hetkeen ei tapahtunut mitään. Mutta sitten sain ajatuksen. Olin menettänyt x määrän rahaa. Entä jos hankkisin sen takaisin – korkojen kanssa?

Tämä ei ehkä kuulosta kovin mullistavalta oivallukselta mutta jostain syystä se äkkiä energisoi minut. Tiedän kyllä syynkin: kun ihminen luovuttaa ja antautuu tilanteelleen, asiat alkavat kuin ihmeen kaupalla kirkastua. Oli kuin sumu silmistäni olisi hälvennyt ja näin hetken kirkkaasti. Tajusin, että olin toiminut juuri kuten Guise: roikkunut toivossa, että kaikki järjestyisi. Sen sijaan että toivominen olisi vienyt minua eteenpäin, se olikin pitänyt minut epätoivon tilassa. Olin jo pitkään ollut tietoinen tästä paradoksista, mutta jostain syystä viime yönä se vihdoin osui ja upposi.

Tajusin samalla syyllistyneeni vastusteluun, jota moni hengellinen opettaja pitää onnemme varsinaisena esteenä.

Tämä on maailmankaikkeuden varsinainen paradoksi: olin vastustellut rahan tuloa toivomalla sitä. Kun luovuin toivosta saada sitä, mieleeni syntyi tilaa luoville ajatuksille siitä, miten sitä voisin hankkia. Tajusin myös, että sen hankkiminen olisi aivan mahdollista.

Mikä ei ole mahdollista koskaan, ikinä ja missään tilanteessa on saada takaisin se, minkä on menettänyt. En voi saada takaisin sitä rahaa jonka tuhlasin. En voi saada takaisin sitä puolisoa, jonka menetin enkä sitä taloa, josta joudun luopumaan. Mutta onneksi maailmankaikkeus on loputtomien mahdollisuuksien runsaudensarvi. Voin aina saada uuden menettämäni tilalle. Voin saada enemmän, paremman ja sopivamman.

Miksi tätä on niin vaikea menetyksen keskellä sisäistää?

Siksi, että ajattelemme menettämiämme asioiden olevan kuin rikkimenneitä lasimaljakoita. Maljakko on paljon helpompaa rikkoa kuin valmistaa. Uuden rakentaminen, löytäminen ja saavuttaminen tuntuu hirveän vaivalloiselta verrattuna menetettyyn asiaan, joka oli jo olemassa – vaikka suurin osa olemassa olleissa asioista oli joskus hankittu enemmällä tai vähemmällä vaivalla.

Aivomme pistävät aina hanttiin uusien haasteiden edessä. Se tulkitsee uudet tilanteet mahdollisiksi koettelemuksiksi. Siksi uuden oppiminen on usein niin vaivalloista.

Mutta onneksi on oikotie. Voimme lakata yrittämästä ja siten tehdä tilaa sille luovuudelle, joka meissä kaikissa on.

Jos olet nyt toivottomassa tilanteessa, antaudu tilanteen toivottomuudelle ja päästä irti toivosta, että ikinä saisit toivomaasi asiaa. Älä torju negatiivisia ajatuksia. Anna itsellesi lupa ajatella valkoista karhua.

Anna olla. Tunnustele sitten, miltä tuntuu? Mitä tapahtuu? Nouseeko mieleesi ajatuksia? Älä odota mitään vaan anna ajatusten, ideoiden, oivallusten hissutella hiljalleen siihen paikkaan, joka jäi tyhjäksi kun Toivo poistui. Vähitellen sinne tulee intentio, aikomus. Sen sijaan että haikailet sen perään minkä menetit, aivoissasi alkaa syntyä suunnitelmia siitä, miten saisit uuden ja vielä paremman. Ja sitten sinua viedään!

Sillä kyllä se uusi vielä tulee. Usko pois. Koomikko Jim Carrey on  sanonut, että toivo kulkee tulen läpi mutta usko hyppää sen yli.

Blogikirjoitukseni intentiosta löytyy muuten täältä.