Tätä kirjoittaessani suomalainen laulaja Saara Aalto valmistautuu Britannian X-Factor -kilpailun seuraavaan vaiheeseen. Hän on raivannut tiensä kahdeksan parhaan joukkoon, vieraalla maalla, kilpailun ainoana ei-brittinä. Se on huikea saavutus. Saara on jokaisessa esityksessä antanut kaikkensa ja yltänyt huippusuorituksiin.

Voisi kuvitella suomalaisten olevan yhtenä kansana Saaran takana, ylpeänä siitä, että meillä on tällainen tähti. Voisi kuvitella ihmisten myös olevan iloisia nuoren, työlleen omistautuneen naisen menestyksestä.

Mutta ei.

Juttelin muutama päivä sitten erään ystäväni kanssa Saarasta. Ystäväni ilmoitti, että hän ”ei tykkää” Saarasta ollenkaan. Se on feikki, ystäväni sanoi.

Samanlaisia kommentteja olen kuullut Saarasta muuallakin. Häntä on arvosteltu ja vähätelty ja hänen todellisia mahdollisuuksiaan on epäilty. Mitä paremmin hän menestyy, sitä vähemmän näitä negatiivisia kommentteja esitetään. Luulen kuitenkin, että vaikka hän voittaisi koko kilpailun, ei sekään riittäisi kaikille.

Jäin miettimään asiaa.

Miksi meillä ihmisillä on niin suuri tarve arvioida toisiamme?

Miksi meidän ylipäänsä täytyy muodostaa mielipiteitä jopa meille täysin vieraista ihmisistä? Miksi emme sen sijaan voisi toivoa jokaiselle lähimmäisellemme, lähellä tai kaukana, vain ja pelkästään parhainta menestystä?

Voisi ehkä ajatella, että arvioiminen on luonnollista.

Onkin mahdollista, että ammoisina aikoina meille oli etua kyvystämme arvioida eteemme tulevia lajitovereitamme. Heidän aikeistaanhan ei voinut olla täyttä varmuutta. Ehkä heillä oli ketunhäntä kainalossa? Ehkä he tulivat ryöstöaikeissa? Ehkä he olivat punoneet juonia päämme menoksi? Aikoinaan piti olla koko ajan varuillaan, etteivät naapuriheimon nuijamiehet päässeet meitä huijaamaan tai peräti uhkailemaan. Silloin oli hyvä, että kykenimme arvioimaan heitä ja heidän aikeitaan ja vetämään oikeita johtopäätöksiä heidän käyttäytymisestään.

Mutta onko tästä arviointikyvystä enää mitään hyötyä?

On tietenkin hyvä tietää, millaisten ihmisten kanssa joutuu tekemisiin. Luottamus on tärkeä asia ja sen saavuttamiseksi vastapuolen toiminnasta olisi hyödyllistä osata vetää oikeat johtopäätökset, erityisesti politiikassa, liiketoiminnassa ja työelämässä, parisuhteista puhumattakaan.

Mutta kuinka usein keskitymme arvioimaan lähimmäisemme ulkoista olemusta ja hänen persoonaansa, sen sijaan että keskittyisimme hänen toimintakykyynsä?

Ja miksi vietämme niin paljon aikaa arvioiden ihmisiä, joita emme koskaan ole tavanneet emmekä koskaan todennäköisesti tapaakaan? Kuten formulakuskeja, pop-laulajia, poliitikkoja ja filmitähtiä? Miksi meidän yleensä pitäisi muodostaa mielipide heistä?

Saattaa tietysti olla joskus hyödyllistä arvioida esimerkiksi poliitikkojen toimintaa mutta tuskin heidän ulkonäköään, persoonaansa tai pukeutumistaan. Mitä hyötyä siitä voisi olla?

Entä jos keskittyisimme arvioinnin sijaan tukemaan, rohkaisemaan ja kannustamaan toisiamme?

Entä jos kirjoittaisimme iltalehden keskustelupalstalle vain kehuviestejä? Entä jos ryhtyisimme toden teolla ihailemaan toisiamme?

Entä jos kaikin voimin keskittyisimme vain toistemme hyviin puoliin ja aktiivisesti unohtaisimme sellaiset ominaisuudet, joihin Egomme mielellään tarttuu. Jos jollain on vino nenä, harvat hampaat ja tukka huonosti niin onko sillä oikeasti yhtään mitään väliä? Jos joku on mielestämme ärsyttävä, niin voisiko olla, että olemme itse mielestämme ärsyttäviä? Meitähän rassaavat muissa yleensä ne ominaisuudet, joita emme itsessämme siedä.

Buddhalaisuuden näkökulmasta toistemme arvosteleminen on hulluutta, sillä meissä on kaikissa sama Buddha-luonne. Olemme kukin omilla tavoillamme rikkinäisiä ja sellaisina täydellisiä. Palestiinan puuseppäkin varoitti meitä etsimästä roskaa toisten silmistä kun omassamme on peräti tukki.

”Jos jokainen hoitaisi omat asiansa, niin maailma pyörisi paljon nopeammin kuin nyt”, sanoo Herttuatar kirjassa Alicen seikkailut ihmemaassa. Tässä on syvä totuus.

Toisten jatkuva arvioiminen raskasta puuhaa. Onneksi sen voi koska tahansa lopettaa. Maailma on paljon parempi paikka kun sen ottaa vastaan sellaisena kuin se on. Ihmisistäkin tulee todella mukavia, kun heidät hyväksyy sellaisina kuin he ovat. Jos joku julkisuuden henkilö saa meidät raiteiltamme, voimme aina päättää olla hänen edesottamuksiaan seuraamatta. Mutta olen todennut hyvin vapauttavaksi sen, että lähettää aina ja kaikille rakkautta, myötätuntoa ja onnellisuutta. Onnelliset ihmiset eivät ole ilkeitä eikä heidän tukkansa ole koskaan huonosti.

Se on ihmeellinen asia.