Tässä blogisarjassa repsahtanut meditaatio-ohjaaja yrittää päästä takaisin rutiiniinsa, vastaamalla Winter Feast For The Soul -tapahtuman haasteeseen: 40 minuuttia päivässä 40 päivän ajan. 

Herään seitsemältä meditoimaan ja meditoin illalla viiden maissa toisen kerran.

Ennen iltameditatiota saan äitini palvelutalosta puhelinsoiton. Hän on kaatunut kolme kertaa ja on sekava. Hänet on päätetty siirtää seuraavana päivänä dementiakotiin Pakilaan, reiluksi viikoksi. Sen jälkeen ”katsotaan”.

Istun hetken tämän uutisen äärellä. Äiti on 90-vuotias. Hetken tuntuu kurjalta. Mutta sitten laskeutuu rauha mieleeni. Miksi vastustella sitä, mikä on jo tapahtunut? Äiti ei pärjää palvelutalossa, jossa ei ole öisin henkilökuntaa. Tarjolla on ratkaisu. Päätän hyväksyä sen. Elämä virtaa. Annan sen virrata ja menen mukana.

Illalla lähden äitiä katsomaan. Löydän hänet palvelutalon käytävältä. Kello tulee seitsemän. Yleensä äiti on tässä vaiheessa jo iltapuuhissa. Nyt hän vastustelee nukkumaanmenoa.

Hampaita pestessään hän tarkastelee itseään peilistä. Ai kun olen kamalan näköinen, hän sanoo. Mutta minulla on kauniit silmät!

Niin on. Hänellä on todella kauniit silmät.

Peittelen äidin kuin lapsen ja lähden kotiin. Bussissa istuessani tutkailen tuntojani. Jossain lähistöllä väreilee epämiellyttävä tunne mutta en ruoki sitä huomiolla. Edessä on yö, jonka aikana voi tapahtua mitä vain koska mitä vain tapahtuu koko ajan. Mutta ei ole lainkaan sanottu, että tapahtuisi vain huonoja asioita ja vain sitä, mitä pelkää.

Tässä ihmeellisessä maailmankaikkeuden matriisissa hyviäkin asioita on loputtomasti