Tässä blogisarjassa repsahtanut meditaatio-ohjaaja yrittää päästä takaisin rutiiniinsa, vastaamalla Winter Feast For The Soul -tapahtuman haasteeseen: 40 minuuttia päivässä 40 päivän ajan. 

Herään seitsemältä. Meditoinnin sijaan päädyn keskustelemaan henkilön kanssa, joka tarvitsee hieman tukea. Juomme yhdessä kahvia. Hänen tilanteensa onneksi selviää.

Ryhdyn työntekoon. Meditoin noin kymmeneltä, 20 minuuttia.

Olen määrännyt itseni Trump-vieroitukseen. En käy millään uutissivustoilla enkä Facebookissa. Kirjoittaminen sujuukin hyvin ilman häiriötekijöitä.

Hyvin pian tarve tietää, mitä maailmassa tapahtuu, heikkenee. Tiedän kärsiväni FOMO-syndroomasta. Lyhenne tulee englanninkielen sanoista Fear Of Missing Out eli suomeksi jotain sellaista kuin vaille jäämisen pelko. Siitä kärsiessään pelkää jatkuvasti, että jos ei pysyttele ajan tasalla, tapahtuu jotain todella merkittävää, josta sitten kaikki muut kuin minä tietävät.

Ja sehän olisi kamalaa.

Lähden kuudelta maissa katsomaan äitiäni dementiakotiin. Äiti tarrautuu minuun kuin pieni lapsi vanhempaansa. Hän sanoo pelkäävänsä ja haluavansa kotiin. Miksi minua heitellään paikasta toiseen, hän kysyy. Istun hänen vierellään ja yritän saada omat tunteeni hallintaan. Yllättäen havaitsen sen onnistuvan. Pystyn astumaan tilanteesta syrjään ja katselemaan sitä matkan päästä, ilman tunnemyrskyä ja draamaa.

Olemme nyt tässä. Tässä me nyt olemme. 

Teemme äidin kanssa pienen kävelyn käytävillä ja istumme sitten TV-huoneessa hetken muiden kanssa. Ilmapiiri on rauhallinen. Hoitajat istuvat sohvilla muiden mukana eikä kenelläkään tunnu olevan kiire minnekään. Äiti rauhoittuu. Sairaanhoitaja hymyilee hänelle ystävällisesti. Hänen vieressään istuva rouva ilmoittaa äidilleni olevansa hänen ystävänsä.

Katselen, kun vanha mies nousee auttamaan toista napittamaan villatakkinsa. Seuraan aitoa ystävällisyyden elettä. Nämä ihmiset eivät ehkä ole enää aivan kartalla maailman menosta mutta heissä elää yhä aito empatia. Jos se on viimeisiä asioita, joita ihmisestä jää, niin ihmisyys ei ole niin hukassa kuin kuvittelemme.

Jätän äidin iltapalalle. Hän vaikuttaa rauhoittuneen. Hoitaja kertoo, että äiti pärjää ihan hyvin. Kaikilla on aluksi vähän vaikeaa mutta kyllä se siitä tasoittuu.  

Ajan kotiin. Käyn kaupassa ja lähden lenkille. Puoli yhdeksältä istun toiseen meditaatiooni.

Tunnen olevani ihmeellisessä sovussa maailman kanssa. Minun ja tapahtumien väliin jää tilaa. Ehkä Trump-lakkokin vaikuttaa. Mutta uskon, että meditointi vaikuttaa myös. Olen tehnyt ainakin välirauhan elämän kanssa.

Olemme nyt tässä. Tässä me nyt olemme. 

Ja se on ihan OK.